Sydäntalvea ja föönituulia

Ugh. Viime postauksen jälkiin olenkin sitten sairastellut. Ensin lapset ja sitten ite oikein keuhkoputken tulehdukseen asti. Jos tammikuussa alkoi olla jo hieman kunnossa, niin nyt ei voi kyllä sanoa samaa. No toisaalta huonossa kunnossa tuntuu olevan jäätkin. Kaakkois- ja Etelä-Suomessa ilmeisesti jäät on aika iskussa, ainakin jos some-hypetykseen on uskominen. Täällä Keskimaassa taas jäät on huonommassa kunnossa kun kertaakaan tämän kahdeksan vuoden aikana, mitä täällä on tullut vietettyä. Mistähän lienee johtuu? Periaatteessa sää on ollut otollinen ihan hyvän jääkauden syntymiselle. Lukuun ottamatta kauden alkua, joka venyi Joulun tietämille. Välillä on sulanut ja välillä pakastanut, jonka ainakin minun käsityksen mukaan pitäisi tuottaa jäätä ihan hyvin. Ilmeisesti nyt on kuitenkin käynyt niin, että sitten kun pakkasta tuli sitä tuli niin reippaasti, että valumauomat jäätyivät. Sitten kun tuli lämmintä sitä oli sen verran pitkään, että osa jäistä tippui pois. Sitten taas jäätyi, muttei niin pitkään, että jäätä olisi kunnolla muodostunut. No joka tapauksessa täällä on siis ihan paska jäätalvi.

Tässä alan nyt pikkuhiljaa sairasteluista toipumaan ja sunnuntaina uskaltauduinkin hieman roikuskelemaan kotiseinällä. Mielestäni meni paremmin kuin edellisellä kerralla. Jotain oli kuitenkin toisin. Tiistaina käytiin ulkoilemassa ja sunnuntaista rohkaistuneena hyppäsin suoraan terävään päähän. Olin bongannut edellisellä viikolla hienon näkösen reilun kymmenmetrisen pilarin ja arvelin yläosan kallion menevän mahdollisesti luonnollisena mikstana. Pilarin alaosa oli hienon plastista jäätä. Puoleen väliin pääsin helpohkosti ja varmistelin yhdellä ruuvilla. Pumppi oli jostain kuitenkin hiipinyt kyynärvarsiin. Ravistelin käsiä, kauhistelin yläosan jään pinnan haurautta ja toivoin rakenteen olevan vain pinnan ominaisuus. Vielä oli mahdollista pakittaa, mutta ei enää mieli antanut periksi. Väänsin itseni pilarille ja muutamalla muuvilla toppiin. Laitoin yhden ruuvin hieman topin alle ravistelin vahvasti pumputtavia käsiä ja lähdin topittamaan. No eipä se ollutkaan ihan niin yksinkertaista. Lumen alla joka puolella tuntui olevan vain kiveä. Kädet veti ihan pökkiin eikä auttanut kun tulla ruuviin ravistelemaan. Että näin sitä oikein jääkiipeilijät sitten täällä, kun kymmenen metrin pilaria saa liidattua... Keles... No pakkohan se oli myöntää, että kunto on vaan tullut romahdusmaisesti alas. Jouduin vielä uudelleen lepuuttamaan ennen kuin keksin miten pilarin päälle pääsi seisomaan. Kyllähän sieltä lumen alta sitten jäätä löytyi kun malttoi sitä etsiä. Tosin juuri sen verran, että ylös pääsi kiipeämään. Yläosan mikstaa en edes viitsinyt lähteä katsomaan, kun ei se olisi kuitenkaan mennyt. Onneksi hyllyllä oli sen verran risuja, että niistä pääsi laskeutumaan.

Järkytyksestä selvittyäni varmistelin Juhan kakkostelua ja kiipesin itse vielä linjan yläköydellä. Sitten vietiin yläköysi draikka linjalle ja jumppailtiin sitä pariin otteeseen. Siinä tuli selville, ettei kunto ollut ihan sama kuin Joulun tuntumassa. Silloin sain kaikki muuvit tehtyä yhdellä levolla. Tällä kertaa pääsin nippa nappa puoleen väliin eikä olisi ollut mitään mahdollisuuksia jatkaa kruksin ohi. No ei muuta kun leuka rintaan ja reenaamaan. Suunnitelmissa olis käydä Korouomassa vielä tälle keväälle ja sitä ennen täytyy yrittää päästä uudestaan kuntoon.

Pilari päivän valossa reilu viikko sitten.

Juha kakkostelee iltavalaistuksessa. Nykyiset ledivalot on kyllä sitä luokkaa, ettei hämärän tuloa tarvitse kauheasti säikähtää ainakaan näillä lyhyillä reiteillä.