Jääkauden päätös Korolla

Pääsinpäs käymään siellä Korouomassa. Koville otti järjestelyt tällä kertaa. Ensin en veinannut löytää ketään kaveriksi. Mikähän lie täällä ihmisille tullut kun kaikki reenailee vaan sisällä kalliokautta varten jo tammikuussa? Saas nähä onko jäbät kesällä sitten ihan timanttisessa iskussa. No joka tapauksessa sitten kun löysin kaverin tuli sille viimehetkellä muita esteitä. Onneksi huomasin Oulun kiipeilyseuran reissun heti viikon päästä eli viikon 13 viikonlopulla. Tämä olikin huippuveto. Pääsi näkemään muutamaa vanhaa tuttua ja majoitus ja muu säätö tuli ulkoistettua järjestävälle taholle. Itselle jäi kiipeily ja sosialisoiminen. Ei lainkaan huono vaihtoehto. Vinkin reissusta sain Ojansivun Villeltä, joka oli itsekin suunnitellut osallistuvansa.

Villen kanssa aloitimme kiipeilyharrastuksen vuosituhannen vaihteesa Oulusa. Oltiin samalla vuosikurssilla opiskelemassa ja jotenkin molemmat päädyttiin myös kiipeilemään. Muutaman vuoden jälkeen miehen innostus kuitenkin lopahti ja minä päädyin harrastamaan vähän eri porukoihin. Elämä vei eteenpäin eikä ihan kaikkiin vanhoihin kavereihin tullut pidettyä aktiivisesti yhteyttä. Olikin iloinen yllätys, kun syksyllä törmättiin jälleen ja kuulin, että Ville oli alkanut taas kiipeillä seinille. Päätettiin katella jos vaikka kevät puoliskolla Korolle.

Vielä viikolla yritti tulla mutkia matkaan, kun ke ja to olin EA1 kurssilla ja keskiviikkona olo oli kuin haudasta nousseella. Karmeita vilunväristyksiä ja pää oli tukossa. Olin jo heittämässä pyyhettä kehään reissun osalta, mutta iltapäivää kohti olo hieman parani. Ihmeellistä sinänsä sillä yleensä jos päivällä on tullut vilun väreitä illalla ollaan 39 lämmöissä. Illalla posket hehkui punaisena, kun poskiontelot yrittivät poistaa pöpöjä. Olin päättänyt, että jos torstaina aamupäivällä on huonompi olo en lähde perjantaina reissuun. Torstai oli kuitenkin jo parempi ja päätin lähteä reissuun jos ei muuta niin varmistelemaan ja katselemaan maisemia. Perjantaina ajellessa olo ei enää paljoa heittänyt normaalista ja odotukset olivat korkealla.

Perjantai-iltapäivän pyörin ympäri Oulua kaupoilla ja keräämässä porukkaa autoon. Siinä puoli kaheksan aikaan päästiin viimein liikenteeseen. Ilta venyi hieman pitkälle, mutta kaikki oli ilmeisen tyytyväisiä kun perille päästiin ilman suurempia kommelluksia. Varailtiin punkat, järkättiin vähän kamoja, höpistiin muiden kans ja painuttiin pehkuihin jotain kahdentoista maissa.

Peräposion koululla on hyvät majoitussetit ja aika lähellä Korouomaa

 Patjoja ja sänkyjä riittää ainakin kahdelle kymmenelle

Lauantai

Aamuherätys oli tuumattu seiskan pintaan, mutta porukka alkoi heräillä jo aiemmin ja keittiön kolina yhdistettynä päivän valoon herätti jo varttia vaille. Toisaalta tämäkin oli jo ihan hyvä aika kun on kotona tottunu heräämään kuuden maissa lasten heräillessä. Olin aika tokkurassa edellisen päivän ajomatkasta, mutta kahvilla päivä käynnistyy.

Lauantain ohjelmaksi oli tuumattu Villen kans Ruskean katsastaminen ja oman kuntotason tarkistus. Homman ideana oli pitää toiminta mukavuusalueella tai ainakin hyvin lähellä sitä. Suunnitellaan toimintaa sunnuntaille sitten sen mukaan miltä miehistä tuntuu. Olin varautunut myös siirtymään Ruskealta Mammutille mikäli tuntuu, että ollaan liikaa mukavuusalueen ulkopuolella.

Keli näytti kyllä lupaavalta. Viikolla oli ollut ihan kunnon yöpakkasia ja nyt viikonlopulle lupaili pilvistä ja nollan tienoille. Toki ilmassa oli lunta, mikä tiesi märkää päivää, mutta hei jää voisi olla aika pehmeää. En muista olenko koskaan noin 14 vuoden "jääkiipeilyuran" aikana käynyt Korolla niin, että yöllä ei pakkanen hiipisi pariin kymppiin. No nyt olisi semmosta herkkua luvassa. Itse voi sitten kaikki päättää onko parempi kun on märkää ja herkku jäätä vai auringon paiste ja betonia.

Minä kun nihilistinä kyttään aina kelloa, niin tällä kertaa oltiin kyllä aika vahvasti rentous alueella. Parkkiksella oltiin joskus ysin jälkeen. No onneksi lähis Ruskealle ei kestä kauaa. Lenssun jälkeen sykkeen nostaminen hieman hirvitti ja Ruskean mäen kiipeäminen toimi hyvänä testinä kropalle. Vähän tuntui normaalia tuskaisemmalta, mutta aika hyvin mäki nousi kuitenkin. Siis game on.

Ruskealla oli aika hyvin jäätä. Tosin virta oli kääntynyt vasempaan laitaan ja pidemmillä pilareilla joko satoi vettä tai jää oli karmeaa kukkakaalia. Tänään oli siitä outo päivä, että Ruskealla ei ennen meitä ollut ketään. Yleensä Ruskealla ei tällaisella populaatiolla tarvitse yksin huiskia. Saatiin siis valita linjat rauhassa ja päädyttiin oikeaan laitaan, hieman kiivetyimmän linjan viereen. Tästä kohtaa sai ihan kohtuu linjan linkkaamalla yläosassa vielä jyrkähkö pilari. Näytti siltä, että tuon ei pitäisi olla liikaa pois mukavuusalueelta. Eikä ollutkaan. Olipa tosi hauskaa jääkiipeilyä. Sormet ei ollu jäässä, suurin osa iskuista upposi ekalla svingillä ja jää oli vieläpä helppoa varmistaa. Voiko jääkiipeilyltä enempää toivoa? No tietty aurinko olis voinu paistaa, mutta eipä lähetä nyt hakemaan kuuta taivaalta.

Pidettiin liidien välillä leppoisat evästauot ja otettiin muutenkin rauhallisesti. Molemmat veti kaks liidiä ja niihän se sitten kello olikin jo sen verran pykälässä, että poistuttiin saunan suuntaan, huoltamaan ja saunomaan. Olipahan todella hyvän mielen päivä. Metrejäkin kertyi ihan kivasti. reilu 200 per nenu. Tuumasin Villelle, että reissun tavoitteet tuli saavutettua. Ruskeavirran liidaaminen mukavuusalueella oli reissun päätavoite ja kiipeäminen oli niin kivaa, että sitähän ei veinannut malttaa lopettaa. Niinhän se sitten saunan ja huollon jälkeen vihdoin ruokalautasen ääreen istahtaessa kello olikin jo yhdeksän illalla.

Ruskeavirta kevätkunnossa. Aika hienoa linjaa tulossa tuohon vasempaan laitaan. Nyt vaan tuli vettä kun suihkussa.

Hauskaa oli ja hikeä puskee. 15 vuotta vanha Mammutin takki ei enää liikaa hengitä, mutta pitää kyllä hyvin vettä. Muuten varusteet toimi kyllä hienosti. Mukaan lukien nuo uudet hanskat.

Ville herkuttelee kakkosena

Ville liidailee juuri sopivan pehmoista jäätä. Jätettiin toinen köysi laskeutumista varten fiksatuksi toiminnan nopeuttamiseksi.

Naatiskellaan räntäsateessa. Märkää on mutta varusteet toimii. c Ville Ojansivu

Ruskevirta on kyllä ihan kunnioitusta herättävä jääputous

 Päivän viimeinen liidikin jaksaa hymyilyttää.

Sunnuntai

Nyt kun reissun tavoitteet tuli saavutettua ekana päivänä voitiin siirtyä haaveiden pariin. Korojoen alajuoksulla on pari aika jämäkkää putousta. Näistä toinen eli Sininen putous(Sudenhammas) oli tiedustelulähteiden mukaan hyvässä kunnossa. Kaunein taas oli kuulemma jo parhaat päivänsä nähnyt. Tai no Tapsan mukaan kiipeily oli hyvää, mutta varmistaminen haastavaa, eli ei meikän heiniä. Siniselle putoukselle lähestyminen Piippukodan parkkikselta kestää polkua pitkin noin tunnin. Ilman polkua kahdesta kolmeen tuntia riippuen lumitilanteesta ja lähestyjien kunnosta. Lauantaina Sinisellä oli vieraillut kaksi köysistöä ja pari viikkoa aiemmin yksi, joten ainakin polun piti olla kunnossa.

Edellinen yritys reittiin ei menny niinku Strömsössä 2009 Korouomassa. Kunnioitus linjaa kohtaan oli ainakin kovalla tasolla ja tästä syystä olin uskaltanut vain haaveilla joskus kauniina päivänä reitin kiipeäväni. Onhan se kaunis putous. Väri on komean sininen ja se seisoo jylhänä laakson seinällä. On jyrkkää, puikkoa, joskus vapaana seisovaa pilaria ja kaikkea parhautta mitä nyt jääkiipeilyltä voi toivoa. Se vaatii huomiota ja käytöstapoja. Sitä pitää lähestyä tositarkoituksella, eikä vain puolihuolimattomasti ajatukset arkirutiineissa. Suoraan sanoen linja on sen näköinen, että sen alle saapuessa kiipeilyaikeita pyöritellen alkaa kummasti paskapaikka kutsua.

Aamulla oltiin jälleen Villen kans todella hitaita. Parkkipaikalta lähdettiin kävelemään viimein kymmenen aikoihin. Kovin montaa nousua ei siis tälle päivälle olisi tulossa. Varsinkin kun luvattiin olla jo neljäksi takaisin parkkiksella.

Ajatuksen tasolla olin lähtenyt liikkeelle siitä, että pitäähän sen nyt tällä kunnolla mennä. Ottaa vaikka useamman yrityksen jos ei muuten. Kun putous sitten tunnin kävelyn jälkeen metsän seasta paljastui oli ajatus kyllä taas, että on se kyllä perskele vaikean näkönen. Tilanne siis 1-0 Sudenhampaalle. Käveltiin alle, kuvattiin ja ihmeteltiin. Kummasti alkoi tuntua siltä, että Raekallion poika on nyt ihan väärässä paikassa. Tämän päivän toiminta ei siis enää pysyny mukavuusalueella. No mutta mitäs siistiä se nyt aina on huiskia itelle helppoja pätkiä?

Ei siis auttanut kun vähän lounas evästä huuleen, ruuvit valjaisiin, köysi kiinni ja menoksi. Ihmettelin vähän mistä ne eilisen pojjaat oli kiivenny, kun ei paljon jälkiä näkyny. No näkyhän niitä sitten kun tarkkaan katsoi, mutta keskelle alun ramppia yläkerrasta osuva suihku oli ilmeisesti pyyhkinyt eilisen jäljet suht vahvasti. Viimeksi kiivettiin ramppi ihan kallion viertä, mutta nyt vesisuihku osui siihen sen verran mallikkaasti, että päätin lähestyä pilaria hieman suoremmalla linjalla. Säästyin enimmältä vesisuihkulta, mutta alku oli sitten kohtuu jyrkkää kiipeilyä jo itsessään.

Onnistuin kylvämään alkuun neljä ruuvia. Kömmin pilarin alle ja ei se nyt niin pahalta näyttänyt. Päätin kuitenkin mennä pilarin taakse vähän ravistelemaan käsiä. VIRHE tai no ei ehkä fyysisesti, mutta henkisesti kyllä. Siellä luolassa oli niin mukava seisoskella ja huudella Villelle, että pakit oli kyllä enemmän kuin lähellä. Kymmenen minuuttia tuumailtuani totesin Villelle, että laitan pilariin ruuvin ja katotaan lähenkö ylös vai alas. Kömmin luolasta pilarille ja väänsin ruuvin. Oli siihen joku toinenkin ruuvin laittanut aika lähelle. Ville onnistui psyykkaamaan, että kyllä sie aina yhen ruuvin saat laitettua ja katot sitte jos menis toinenkin. Pilarin alku oli aivan pysty jos ei hieman päälle kaatuva. Leveitä puikkoja joiden välissä vähän kapeampia. Varmistettavuus näytti kuitenkin sen verran hyvältä, että päätin lähteä kokeilemaan.

Ruuvi, toinen ja kolmas meni ihan mukavasti. Välillä ravistelemalla sai hapot pysymään aisoissa. Vajaa pari metriä ennen kulman loivenemista alkoi tuntua, että ei tätä pääse. Pumppi alkoi kasautua erittäin hitaasta kiipeilystä johtuen. Päätin ottaa erityisen rauhallisesti yksi hakku kerrallaan ja varoa roikkumasta kumpaakaan kättä liian pumppiin. Neljättä ruuvia vääntäessä en saanut sitä tarpeeksi nopeasti aluilleen, jouduin nopeasti tökkäämään sen takaisin valjaisiin ja ravistelemaan taas käsiä. Alkoi vähän pelottaa, että näinköhän sen saa paikalleen. No ei muuta kun hengittää rauhassa ja äkkiä ruuvi aluilleen ja menihän se. Kulma loiveni ja pumpin sai lähes heti ravisteltua käsistä. Jännä miten paljon nopeampaa on kiivetä vain hieman loivempaa jäätä. Ilon huutoa en uskaltanut päästää ennen kuin vasta jään jo loputtua.

Mutta hei mitäs tuli tehtyä? Kiipesin ekan WI5 reitin. Wuuhuu! Olipas hemmetin siisti linja! Kaikki tämän kauden surkeat kelit Keski-Suomessa kyllä kuittatui hetkessä. Aivan mahtavaa kiipeilyä. Tämän luokan reitit alkaa nimen omaan olemaan sitä kiipeilyä. Pystyä, puikkoa ja kaikkia hienoja muotoja. Suosittelen kyllä kaikille, jotka pystyy Ruskeanvirran liidaamaan mukavasti. Sudenhammas menee silloin ehkä hieman ulos mukavuusalueelta, mutta on kyllä täydellisesti sen arvoinen reitti. Ville kiipesi kakkosena ja tuumaili, että joutuu ehkä vähän reenaamaan ennen kuin on valmis liidaamaan. Heitettiin siis narut puun ympäri ja lähdettiin tarpomaan Piippukotaa kohti. Takaisinpäin ei tarvinnut enää säästellä voimia ja kellokin oli jo vaikka mitä, joten vedin sen kestävyysreeninä ilman taukoja.

Korojoen maisemat on kyllä aika hienoja. Nyt kun sinne on rakennettu siltoja on lähestyminenkin aika paljon helpompaa. Aiemmin talvella paikalle mennessä voin kyllä suositella leveitä suksia. Muutoin lähestyminen voi tehdä tuskaa.Voi olla, että silloin kannattaisi muutenkin lähestyä kesäkiipeilypaikan kautta, kuten Rovaniemen possella on tapana.

 Lähestymispolku oli tällä kertaa hyvässä kunnossa. Otettiin silti lumikengät lisäpainoksi. Veinattiin käydä yhdellä pikkuputouksella, vaan jäipä käymättä. c Ville Ojansivu

Korojoen maisemaa.

Sininen putous on nimensä veroinen. c Ville Ojansivu

Tässä vaiheessa alkoi miestä hirvittää. c Ville Ojansivu

Jääkiipeilyguru Will Gadd kertoi, että RedBull antaa siivet. Täytyyhän sitä testata. c Ville Ojansivu

Kallion laidassa satoi niin paljon vettä, ettei innostanut lähteä sieltä liikkeelle. c Ville Ojansivu

Putous oli kyllä läskissä kunnossa. Nurkan takana olis ollu vapaana roikkuva puikko, jos ois löytyny ylimäärästä energiaa tuhlattavaksi. c Ville Ojansivu

 Ville on sitä mieltä, että reitti oli ihan jees. Päältä on asialliset näkymät rotkolaaksoon.

Tollo topissa. Kiipeily oli niin ihanaa, että kasvoi tatti päähän. Videota tulee kuhan jaksan leikkailla. c Ville Ojansivu

Gear corner

Kiivettiin reissu meitsin "uudella" Tendonin ambition sinkkuköydellä. Heittomerkit siitä syystä, että köysi oli ehtinyt olla mulla hyllyssä puoltoista vuotta. Olin minä sen toki myyntipaketista poistanut, mutta jostain syystä se oli säästynyt tähän asti ilman käyttöä. Oli kyllä hienoa näin märässä kelissä kiivetä uudella dry käsitellyllä köydellä. Köysi ei kastunut ollenkaan ja illalla kuivattamista ei tarvinnut hermoilla. Eka liidissä Ruskealla köysi ei ihan riittänyt ylös asti, mutta kummasti ne venyy. Toisella liidillä se riitti jo heittämällä ja jäi vielä metri varaakin.

No mites ne hanskat sitten? Päädyin käyttämään koko reissun nuita uusia ORn Alibi II hanskoja. Olipas loistavat värkit. Tietty ne kastui läpi, mutta olivat lämpöiset märkinäkin ja kuivuivat takin alla lähes kuiviksi varmistellessa liidaajaa. Nyt oli tietysti tosi lämmintä, niin kylmän kestosta ei osaa sanoa ennen ensi talvea, mutta luulen että nämä menee reiluun kymmeneen pakkasasteeseen varsin hyvin.

Hakuissa mulla on ollu nuo Krukonogin jääterät PN0(A). Ukot ihmetteli illalla, että miten näillä voi lyödä jäähän. No minusta ne toimii loistavasti. Teräkulma on sama kuin Petzlin orkkis mikstaterissä, jotka näissä Ergoissa tulee vakiona. Terän otsa on jo valmiiksi aika loiva ja "kotkankynnen" muoto tekee siitä helpomman lyötävän kuin tuosta orkkis mikstaterästä. Petzlin jääterästä en osaa sanoa, kun en ole sellaista koskaan käyttänyt. Kovempiin pakkasiin täytyy tuota terän otsaa kyllä vielä viilata terävämmäksi, mutta näillä lämmöillä se toimi hyvin suoraan paketistakin.

Villellä oli pari uutta Petzlin Laser Speed Light ruuvia. Nämä oli kyllä aika hienoja pelejä. Ruuvi lähtee puremaan paremmin, kuin mikään tähän asti testaamani ruuvi. Uusia Griveleitä en ole testannut, mutta lähes kaikki muut olenkin. Ovat todella keveitä alumiinirungon ansiosta ja ruuvaaminen on helppoa. Miinuksena täytyy sanoa, että märkään jäähän ruuvi jotenkin jännästi töksähtää. Pienellä voimalla lähtee kuitenkin vetämään ihan hyvin. Kuivalla jäällä emme huomanneet vastaavaa ominaisuutta. Muutaman päivän käytön jälkeen teräskärjistä oli käsittely irronnut. Liekö ensimmäisen mallivuoden ongelma tuotantoprosessissa. Jää nähtäväksi. Toimintaa käsittelyn irtoaminen ei kuitenkaan mielestäni haitannut. Liekö sitten ruostuvat helpommin?

Kunnon palauttelua + hanskat

Mullahan siis piti olla viikonloppuna Korouomassa jäätä särkemässä. No näin ei kuitenkaan tapahtunut ja kauhean säädön jälkeen sain aikataulut sovitettua niin, että pääsisin sinne ensi viikonloppuna. Täällä Keskimaassa alkaa boulderkausi puskea päälle, mutta näin surkean jääkauden jälkeen olisi vähän pakko päästä pyörähtään kunnon pelipaikoilla. Saapa nähdä miten käy. Toivottavasti onnistuu tällä kertaa.

Tammi-/helmikuun sairastelujen seurauksena kunto oli kyllä aika kuopassa. Noin kuukauden reenailujen jälkeen aloin olemaan samoilla tasoilla kuin tammikuun alussa. Yritin viimeviikon lepäillä viikonloppua varten ja kävin sitten viikonloppuna salilla, kun reissua ei kerran tullutkaan. Nyt pitäis varmaan tänään hieman roikuskella hakuilla, että saisi tatsin pysymään edes jonkinlaisena.

Kovaa hommaa

Vihdoin usean vuoden etsiskelyn jälkeen löysin Outdoor Research merkkiä jostain kaupasta Suomesta. Olen yrittänyt kaivaa paljon kehuttuja OR Alibi hanskoja internetin syövereistä, mutta OR ei myy suomeen suoraa tuotteitaan eikä jenkeistä ole jaksanut alkaa tilailemaan. Mutta niin Shelbylläpä Oulussa löytyy hyvä valikoima ORn hanskoja. Sieltä sitten äkkiä hanskat tilaukseen ja jännittämään mitä postisetä tuo. Koko tuli valittua puoli arvalla. Meikällä yleensä hanskan koko on 10 ja mittailemalla päädyin tilaamaan L kokoiset. No posti tuli ja paketti auki niinkuin lapset karkkipussilla. Hyvältä näyttää ja hanskaa käteen sovittaessa tuntuu kyllä aivan huipulta. Saapa nähdä miltä tuntuu tositilanteessa. OR lupaa hanskojen toimivan seitsemään pakkasasteeseen. Luulen, että menee kylmemmässäkin sillä tuntuma kädessä on suurin piirtein sama kuin Thermoissa, joita olen käyttänyt parin kympin pakkasessa.

Sydäntalvea ja föönituulia

Ugh. Viime postauksen jälkiin olenkin sitten sairastellut. Ensin lapset ja sitten ite oikein keuhkoputken tulehdukseen asti. Jos tammikuussa alkoi olla jo hieman kunnossa, niin nyt ei voi kyllä sanoa samaa. No toisaalta huonossa kunnossa tuntuu olevan jäätkin. Kaakkois- ja Etelä-Suomessa ilmeisesti jäät on aika iskussa, ainakin jos some-hypetykseen on uskominen. Täällä Keskimaassa taas jäät on huonommassa kunnossa kun kertaakaan tämän kahdeksan vuoden aikana, mitä täällä on tullut vietettyä. Mistähän lienee johtuu? Periaatteessa sää on ollut otollinen ihan hyvän jääkauden syntymiselle. Lukuun ottamatta kauden alkua, joka venyi Joulun tietämille. Välillä on sulanut ja välillä pakastanut, jonka ainakin minun käsityksen mukaan pitäisi tuottaa jäätä ihan hyvin. Ilmeisesti nyt on kuitenkin käynyt niin, että sitten kun pakkasta tuli sitä tuli niin reippaasti, että valumauomat jäätyivät. Sitten kun tuli lämmintä sitä oli sen verran pitkään, että osa jäistä tippui pois. Sitten taas jäätyi, muttei niin pitkään, että jäätä olisi kunnolla muodostunut. No joka tapauksessa täällä on siis ihan paska jäätalvi.

Tässä alan nyt pikkuhiljaa sairasteluista toipumaan ja sunnuntaina uskaltauduinkin hieman roikuskelemaan kotiseinällä. Mielestäni meni paremmin kuin edellisellä kerralla. Jotain oli kuitenkin toisin. Tiistaina käytiin ulkoilemassa ja sunnuntaista rohkaistuneena hyppäsin suoraan terävään päähän. Olin bongannut edellisellä viikolla hienon näkösen reilun kymmenmetrisen pilarin ja arvelin yläosan kallion menevän mahdollisesti luonnollisena mikstana. Pilarin alaosa oli hienon plastista jäätä. Puoleen väliin pääsin helpohkosti ja varmistelin yhdellä ruuvilla. Pumppi oli jostain kuitenkin hiipinyt kyynärvarsiin. Ravistelin käsiä, kauhistelin yläosan jään pinnan haurautta ja toivoin rakenteen olevan vain pinnan ominaisuus. Vielä oli mahdollista pakittaa, mutta ei enää mieli antanut periksi. Väänsin itseni pilarille ja muutamalla muuvilla toppiin. Laitoin yhden ruuvin hieman topin alle ravistelin vahvasti pumputtavia käsiä ja lähdin topittamaan. No eipä se ollutkaan ihan niin yksinkertaista. Lumen alla joka puolella tuntui olevan vain kiveä. Kädet veti ihan pökkiin eikä auttanut kun tulla ruuviin ravistelemaan. Että näin sitä oikein jääkiipeilijät sitten täällä, kun kymmenen metrin pilaria saa liidattua... Keles... No pakkohan se oli myöntää, että kunto on vaan tullut romahdusmaisesti alas. Jouduin vielä uudelleen lepuuttamaan ennen kuin keksin miten pilarin päälle pääsi seisomaan. Kyllähän sieltä lumen alta sitten jäätä löytyi kun malttoi sitä etsiä. Tosin juuri sen verran, että ylös pääsi kiipeämään. Yläosan mikstaa en edes viitsinyt lähteä katsomaan, kun ei se olisi kuitenkaan mennyt. Onneksi hyllyllä oli sen verran risuja, että niistä pääsi laskeutumaan.

Järkytyksestä selvittyäni varmistelin Juhan kakkostelua ja kiipesin itse vielä linjan yläköydellä. Sitten vietiin yläköysi draikka linjalle ja jumppailtiin sitä pariin otteeseen. Siinä tuli selville, ettei kunto ollut ihan sama kuin Joulun tuntumassa. Silloin sain kaikki muuvit tehtyä yhdellä levolla. Tällä kertaa pääsin nippa nappa puoleen väliin eikä olisi ollut mitään mahdollisuuksia jatkaa kruksin ohi. No ei muuta kun leuka rintaan ja reenaamaan. Suunnitelmissa olis käydä Korouomassa vielä tälle keväälle ja sitä ennen täytyy yrittää päästä uudestaan kuntoon.

Pilari päivän valossa reilu viikko sitten.

Juha kakkostelee iltavalaistuksessa. Nykyiset ledivalot on kyllä sitä luokkaa, ettei hämärän tuloa tarvitse kauheasti säikähtää ainakaan näillä lyhyillä reiteillä.

Jääkauden aloittelua

Kelit on olleet tänä talvena vähän niin ja näin, joten jäitä on saatu odotella. Sillä välin olen turvautunu huukkailu hommiin ja vanerin kauhomiseen. Tilailin tuolta Krukonogilta kilkkeitä marraskuun puolella ja nyt oon vihdoin päässyt vähän niitä testailemaan.

Tilasin Ergo hakkuihin parit terät. Toiset agressiivisella mixded teräkulmalla ja toiset uudella jääprofiililla. Mixdedteriä testailin tuossa Joulun aikoihin draikkahommissa ja ohan ne kyllä pätevän oloset pelit. Pienillä otteilla eron huomaa. Nämä terät on huomattavasti tarkemman oloset pienillä otteilla kuin alkuperäiset Petzlin terät. Sen vähän mitä jäätä näillä kiipesin totesin, että onhan se mahdollista, mutta ei miellyttävää. Teräkulma on niin jyrkkä, että jäähän lyöminen onnistuu hyvin vain jonkun muodon päälle. No kaikkeahan ei tietenkään voi saada.

Jääteriä pääsin testaamaan vasta eilen kun sain kauden ekan jääliidin nautiskeltua tuolla Seppiksellä. Pakkasta on pidellyt jonkin aikaa ja nyt oli pari päivää nollan tietämillä, joten jää oli mukavan pehmeää ja helppoa kiivetä. Jääterät näyttivät myös kyntensä ja pesivät helposti Petzlin omat versiot. Näillä lyöminen oli helppoa ja toimivat varmasti myös kovemmalla jäällä.

Olipas muuten jääkiipeily kivaa pitkästä aikaa. Homma sujui ihan kohtuudella mitä nyt perinteisesti kauden eka liidi oli hidas kuin mikä. No seuraavalla kerralla sitten panostetaan nopeuteen. Kaivelin hieman kilkkeitä ja huomasin, että mulla on kaheksan kärkipiikkiä M10 rautoihin ja niiden rungot alkaa näyttää siltä, että niillä ei montaa kautta enää mennä. No päätin heittää vanhat kuluneet terät suosiolla roskiin ja vaihtaa uudet tilalle. Nyt on sitten vielä neljä tuliterää piikkiä odottamassa jääkiipeily reissua, jolloin ne voi heittää tuplana ja nautiskella vielä helpommasta kiipeilystä. 

Eipä tässä ihmeempiä. Toivottavasti pakkasia pitelee, niin päästään piakkoin uudestaan ulkoilemaan.

 Antti jumppailee heikoilla jäillä ja herkällä kivellä.

 Antti ja kivihuukkailua

 Olihan nuo jo kärkipiikit vaihdon rajalla

 

 Jääterä toimi kyllä paremmin kun Petzlin orkkis. No onhan tuo Petzl kyllä päässy jo tylsistyynkin.

 

 Kauden eka liidi. Tästä se taas lähtee. Onhan hienoa hommaa.

 Pate jummpailee kakkosena

 Jani suorittaa herkkiä liikkeitä yläköydessä

Koti-isin elämää

Eipä ole kiipeilyrintamalla paljon tapahtunut reilun kuukauden aikana. Omassa elämässä sitäkin enemmän. Jäin töistä kotiin hoitamaan lapsukaisia kymmeneksi viikoksi. Eihän se pitkään ole, mutta jotain nyt kuitenkin ja ehkä tässä ajassa vähän ehtii tutustua koti-isien ja -äitien arkeen. Jäin siis kotiin marraskuun alussa ja sain ihan kunnon aloituksen koti-isyyteen. Oltiin kaikki vuorollaan lenssussa ja siinä se ekat pari viikkoa menikin. Eilen laskeskelin, että kuukauden sisään ollaan käyty kuus kertaa lääkärissä, jossa mukana yks oma käynti. No onneksi nyt aletaan olemaan vähän paremmassa hapessa.

Ennen kotiin jäämistä olin arvellut, että kyllä siinä arjessa varmaan jotain asioita on joista rouva ei ole osannut "varoittaa". Nyt kun viis viikkoa on kulunut voin todeta, että kyllä tässä pari muuttujaa on ollut matkan varrella. Ihan vaan ruoan laitto on jo oma prosessinsa. Olen kyllä aina pitänyt ruoan tekemisestä, mutta kaksi ruokaa päivässä muiden askareiden lomassa on kyllä aika haasteellista.

Toinen toimintaa vaativa laji on aamuinen ulkoilu tai jossain käyminen. Aamuaskareiden jälkeen pitää kuitenkin ennen yhtätoista eli lounasta vielä laittaa se ruoka ja jos veinaa ehtiä jossain käymään on oltava aikaisin liikkeellä. No semmosta se. Mukavaa vaihtelua toimistonörtin arkeen. Hatunnosto kaikille lapsia kotona hoitavalle. Arvokasta toimintaa, jota valtiovalta ja työelämä ei kuitenkaan kaikesta myhäilystä huolimatta arvosta juurikaan.

Kiipeilyrintamalla sen verran kuitenkin marraskuussa, että pidettiin Jyväskylän hakkuheebojen kans leikkimieliset mittelöt meidän ullakkoseinällä. Tässäpä ois siitä hommasta viteota.

Ullakkohuukkailu from Juuso Raekallio on Vimeo.

The sirkuit - iltani ledivaloissa

Viikolla 42 reenailin kertaalleen sisällä ja päätin aloittaa hakkutreenit. Laitoin kymmenen kiloa painoa reppuun ja kiipesin rinkiä kotiseinällä. Yllättävän hyvältä tuntui paitsi sormissa joiden nahka ei ole taas tottunut siihen, että hanskojen hieman rullatessa nahka litistyy makiasti hakun kahvaa vasten. No perinteisesti tästä päästään muutamalla treenikerralla, kun  nahka tottuu uuteen otetyyppiin. Reppu ei vaan ole ehkä paras mahdollinen lisäpainoille. Pitäis ostaa se painoliivi. Ovat vaan törkeen kalliita. Tai no halvin tais olla 85€ 20kg painoilla, että ehkä sitä vois semmosen laittaa. Pitihän siihen reenin sekaan vääntää pari boulderiaki, ettei mene aivan hakkuiluksi. Ihan mukavasti tuntui boulder kulkevan, vaikka oli jo vähän reppu selässä huukkailua pohjilla.

Torstaille sain sovittua boulderillan ja kelikin vaikutti ihan lajia suosivan. Lämpöä oli luvassa aste tai ehkä jopa aste pakkasta eli ihan parasta boulderkeliä. Harrin kans sovittiin, että aloitetaan Näätäkiveltä ja siirrytään siitä Kymppikivelle ja jos voimia riittää niin sitten vielä Paasivuoreen. Nappasin Harrin kyytiin Säynätsalosta puoli viisi ja suunnattiin Näätäkivelle. Harri kertoi, että Päijänteen pinta on niin alhaalla että Rosvo reittiäkin pystyy kiipeämään. Aika harvinaista herkkua, josta piti tietysti nauttia. Kiipesin lämmöiksi pari kertaa Rosvon alkua ja sormet oli aivan jäässä. Tässä vaiheessa mukaan oli liittynyt myös Ville ja Esko. Ville oli juuri Italiasta kotiutunut ja hieman kohmeessa Päijänteen syysillassa. Tai sitten se johtui vaan toimistopäivästä niin kuin allekirjoittaneella. Esko veteli kierroksia kiven reiteillä ensin pari kertaa Rosvoa ja sitten samalla höökillä muita reittejä. Pienellä jumppailulla sain omiin sormiin hieman lämpöä ja sitten uskaltauduin kiipeämään koko Rosvon. Eka kerran kiipesin sen joskus kolme vuotta sitten ja onhan se kyllä hieno linja. Varmaan yks parhaista 6A bouldereista. Korkeutta on kivasti, mutta reitin kruksi on vielä inhimillisellä etäisyydellä maan kamarasta.

Sitten siirryttiin Robin Hoodille. Olin päättänyt testata ensin Robin Hoodin yläosan muuvit. Näin alun osuessa kohilleen voisi loppukin mennä pienellä tuurilla. Olin hieman pessimistinä liikenteessä, koskapa aikaisempina vuosina koko reitti ei ollut mennyt vaikka alun olisikin saanut lähetettyä. Nyt loppu meni aika mallikkaasti ekalla yrityksellä. Ajattelin hieman chillailla ja yrittää uudestaan alusta asti. Olen yrittänyt reitistä sitä suoraa versiota, kun taas Harri ja Esko kiipesivät alkuperäistä, joka lisää pari muuvia alkuun lähtemällä hieman oikealla olevalta vaakalistalta. Harrilla ei ihan eka yrkällä Robin Hood lähtenyt ja mies tapaili muuveja useampaan otteeseen. Yritin toisen kerran ja alku meni ihan ok. Tein kruksi vedon kahvalle sain sormet otteelle, mutta ei, ei pysynyt. Ei muuta kun lepuuttelua, siripiriä, juotavaa ja uutta yrkkää. Esko sanoi, että meikällä oli ollut semmonen virne naamalla niinkuin olisi arvellut muuvista kuitenkin tippuvan. Piti siis kerätä vähän asennetta seuraavaan yritykseen.

Meikän keräillessä itseään Esko oli taas kiivennyt reitin kertaan tai kahteen ja Harri ja Ville yrittäneet pari kertaa. Tällä kertaa alku lähti aika hyvin. Pääsin pienellä säädöllä asentoon josta kruksi veto lähtee. Kunnolla happea sisään ja sain kuin sainkin otteesta kiinni. Sormet olivat vähän huonosti ja ote tuntui lipsuvan. Kannustus oli sen verran reipasta, etten uskaltanut enää päästää irti. Äkkiä toinen käsi viereen ja onneksi ote piti sen verran, että ehdin hieman korjata lipsuvan käden paikkaa. Jalka ylös ja käsi toppiin. Toinen käsi perään ja tässä vaiheessa aloin hyytyä. En saanutkaan kunnolla kiinni kiven päällä olevista pienistä listoista, jotka aikaisemmin olivat tuntuneet todella hyviltä. Ei muuta kun ähisemällä miestä reunan yli ja sen verran koville otti, että piti jäädä reunalle makaamaan. Mutta hei - reitti meni! Uskomatonta. Mahtavaa! Neljä vuotta yrityksiä ja nyt se meni. Harrikin innostui sen verran, että teki tyylikkään nousun alkuperäisestä lähdöstä. Villellä jäi pienestä kiinni ja parilla käyntikerralla olisi homma varmasti paketissa. Niin mutta onneksi nyt ei sitten ollut mulla kameraa matkassa kun varsinaisen lähetyksen sain tehtyä. Täytyy varmaan käydä vielä lähetys kuvaamassa joku kerta.

Hyvästä fiiliksestä innoissamme päätimme siirtyä Kymppikivelle. Erityisesti sieltä mielessäni oli ollut Mr Bobby 7A reitti, jota pojjaat oli kehunu hienoksi. Nyt oli pari miestä mukana, joilla olis beeta hallussa niin voisin keskittyä suorittamaan. Perille päästiin ja sama homma jatkui. Eli Esko kiipesi reitin pari kertaa ennen kuin ehdin saada tossut jalkaan. Harri kiipesi reitin myös helpon näköisesti ja miehet alkoi työstämään istumalähtöä, joka näyttikin aika timanttiselta. Eka kosketus reittiin oli musertava. Roikuin ehkä kaksi sekuntia ja ladon ovi leiskautti miehen kiville istuskelemaan. Ai että tää pitäis niinku kiivetä?

No muutamalla yrkällä pääsin jo vähän lähemmäs seuraavaa krimppiä, mutta ei lähelläkään lähetystä. Ville tuli kokeilemaan reittiä ja bongasi sellaisen jännän varpaan sivulla tehtänä huukin kiven reunan takaa. Tämän ansiosta kivessä pysyi aika stabiilisti ja parilla yrkällä sain seuraavan muuvin tehtyä. Loput muuvit menikin sitten kerralla. Eli vähän niin kuin puoli vahingossa löysin itseni toppi miikasta mätsäämässä kohtuu pienellä kuppi otteella. Tiukalla kannustuksella sain kuin sainkin toppikahvoista kiinni ja tein ah niin kauniin polvimuuvin toppiin. Tää päivä ei selkeästi ollut mikään kauniiden liikkeiden päivä. Mutta mitä ihmettä. Elämän eka seiska tuli kiivettyä. Enpä olis uskonu vielä viisi minuuttia aikasemmin tai oikeastaan edes yrkkään lähtiessä. Esko heitti, että nyt kiipeet vielä sen Suuren Huijauksen sieltä Paasivuoresta illan kunniaksi. Tuumasin vaan, että eipä nyt mopolla mahottomia. Pojjaat sai istumalähdönkin kiivettyä ja Esko lähetti vielä Reikäpään ja Halinallen. Kyllä mies on iskussa. Villellä Mr Bobby oli ihan hullun lähellä mutta ei sikaria tällä kertaa.

Sitten päätettiin, että käydään Villen ja Harrin kans vielä ämpyilemässä siellä Paasivuoressa kerran on näin hyvin mennyt ilta. Saisipahan ainakin beetan hiottua siihen Suureen Huijaukseen. Viriteltiin valot paikoilleen Harri kiipesi reitin pois kuleksimasta ja Villen kans ihmeteltiin lämppäriksi reittiä #3. Ekalla yrkällä tähän en huomannut yhtä otetta ja eipä se sitten ollutkaan menossa. No toisella nousi hienosti. Sitten vähän psyykkausta ja lepoa taas ennen yritystä Suureen Huijaukseen. Muutama yrkkä otettiin alkuun kunnes yhtäkkiä varoittamatta sainkin otteesta kiinni. Jalkoja ylös ja oikee krimpille. Ooh krimppihän olikin loistava. Vasen käsi paremmalle otteelle ja sitten alkoi pelottamaan. Olin muka niin väsynyt etten uskaltanut tempasta toppiotteeseen. Hyppäsin alas ja Harri laittoi sellaisen palautteen, että pelkäsin sen vetävän turpaan. Olin kuulemma jättänyt reitin helpoimman muuvin tekemättä. No ei muuta kun vähän ravistelua kunnon psyykkaus ja uudestaan. Nyt alun liikkeet tuntui jotenkin nihkeeltä. Ilmeisesti iltaa alkoi olla jo takana. Jotenkin ihmeen kaupalla sain kuitenkin otteesta kiinni ja nyt tiesin että seuraava krimppi olis super hyvä. Eli ei huolta. Nyt olin katsonut paremman jalkaotteen etukäteen, siirsin jalat sitten vasen käsi, vielä jalka - vedä henkeä ja toppi. Mahtava pelastava toppikahva. Aika hienoa, kun näin korkeella ei se vika liike oo se nihkein. Mutta mitä nyt? Mitä tapahtui? Kiipesin toisen seiskan tälle iltaa. No huh huh mikä ilta. Ei ole todellista.

Leijuin alas kiveltä otsalampun valossa ja hihkuin puhkuin innoissani. Ville tsemppasi ja sai alku muuvin tehtyä, mutta lipsautti jalkansa seuraavasta muuvista. Harrin kanssa tsempattiin, että kyllä nyt täytyy vielä kunnon yrkkä laittaa kun oli noin lähellä. Seuraavalla yrkällä ote pysyi myös ja nyt pysyi jalkakin. Ilmeisesti uskoa lähetykseen ei kauheasti ollut syntynyt, kun seuraavat otteet olivat hukassa. Otsalampulla osoittelin miehelle otteita ja niin vain mies kiipesi reitin. No kyllähän tuo oli jo Bobbyllä ollut nähtävissä, että ainut mikä puuttui oli ehkä pieni luotto jalkoihin. Nyt se sitten löytyi ja eka seiska saatiin tästä Villellekin. Mahti hommaa. Tästä on hyvä jatkaa.

Toivottavasti vielä olisi boulderkelejä tulossa, kun tämä viikko on vähän perhe-edustus ja työpainoitteinen. Tällä draivilla olisi nyt hyvä käydä lähettämässä muutama vanha vihollinen kuljeskelemasta. No onneksi varasuunnitelmana on aina hakut odottelemassa jos lunta alkaa tulla taivaalta. Niin kiitoksia vielä koko porukalle hyvästä draivista ja mahtavasta kannustuksesta. Tuskinpa tällaista iltaa olisi tullut ilman vastaavaa kannustusta. Tarkistelin taustoja tästä blokista ja ilmeisesti viisi vuotta sitten olen ekaa kertaa kokeillut Robin Hoodin otteita eli ei ees pitkä proggis: http://selkamaasta.blogspot.fi/2010/05/toukokuun-touhuja.html

Harri, Esko ja Ville fiilistelemässä lokakuun illan lämpöjä

 

Esko lähettää - Rosvo

Eskon ottama kuvasarja meitsin taistelusta Robin Hoodia vastaan. Lähellä oli, että olisin pannuttanut topituksesta, josta en koskaan ole tippunut. No onneksi en nytkään.

Oliko nää listat tosiaan näin huonot...

Onnellinen mies ja palkinto viiden vuoden yrityksistä

 Ville ja Mr Bobby. Harri spottaa ledivalojen loisteessa.

Syssykiikkuja

Boulderkausi on täällä! No meikähän taas perinteisesti roikkuu vielä köysihommissa. Tai siis pää ei vielä tahtois heittää hommaa talviteloille. No lämmöthän laski niin alas, ettei tässä enää oikeasti mitään köysittelemään. Vielä maanantaina elättelin, että jos kävis kanttirojektilla kertaalleen. On niin hienoja muuvseja rojektilla, ettei sitä malttais jättää talveksi lepäämään. Pakko kait se on pikkuhiljaa uskoa, kun aamulla on viis astetta pakkasta. Niin mutta mitäs syyskuun alun jälkeen? No mahataudin ja pienen ruokailun seurailun seurauksena paino tippui viisi kiloa. Kiikkurintamalla sitten seuraavaa.

Pari viikkoa jammailujen jälkeen meni reissukrapulasta selviämiseen ja sitten sain aikaiseksi käydä boulderoimassa Salmirannassa. Se oli syksyn eka boulder sessio eikä siitä nyt paljon voinut vaatiakaan. No pari uutta kutosen pulteria avattiin Paten kans. Eli ei ihan tyhjä reissu. Sitten meni taas pari viikkoa, että sain aikaiseksi uudelleen boulderille. Paten kans käytiin Kaniksessa pyörähtään moikkaamassa vanhoja vihollisia Fillaria ja Rakulaa. Olihan ne taas vähän iisimmän tuntuisia, mutta kumpaakaan ei päästy. Fiilis jäi, että ehkä tänä syksynä vois olla menossa.

Kaniksen jälkeen on sitten saanut taas hieman kadoksissa olleesta kiikkumeiningistä kiinni. Pari päivää sen jälkeen oltiin Halsvuoressa köysittelemässä. Vou - milloinkohan lienen edellisen kerran kiivennyt Halsmäessä. Varmaan 2012 kesällä edellisen kerran. No nyt oli Jani, Elina ja Riku virittäny ylärin Piinattu rellu 6b nimiselle linjalle ja tarkotuksena oli ottaa siinä lämpöjä ja sitten koittaa muuveja Hullunkuri nimiseen 7a pläjäykseen. Suunnitelma toimi sen verran hyvin, että parin yläri vedon jälkeen arvottiin Rikun kans kumpi liidaa vai liidaako kumpikaan. Vettäkin veinasin hieman tuhnuttaa, mutta se onneksi loppui kriittisellä hetkellä.

Päätin kokeilla ja veto lähti ihan hyvin. Hyllyllä vähän arvoin ja kuumottelin, mutta päätin yrittää. Klippasin viimeisen pultin ja totesin, että on paree kiivetä takasi hyllylle palauttaan. Ravistelin ja psyykkasin hyllyllä ja päätin antaa palaa. Minulle haastavin kohta oli viimeisen pultin kohdalla oleva todella herkkä slouppaava lista josta piti nousta seisomaan hyville jalitsuille. Liike oli todella epävarman oloinen, mutta sain kuin sainkin sen tehtyä ja seuraavasta kohtuu krimpistä kiinni. Tein vielä yhden muuvin ja yhtäkkiä alkoi tuntua, että ei tää mee. Vähän aikaa ajattelin kiipeäväni takaisin alas, mutta sitten päätin, että kun kerran sloupperista päästiin niin nyt mennään. Ja menihän se. Tosin topissa hieman tärisytti jalkoja, mutta sehän on yleensä merkki hyvästä liidistä. Alkoi hämärtää, joten ei muuta kuin nopea muuvien testaus Hullunkuriin ja tiukaltahan se tuntui. Montaa muuvia ei jääny kuitenkaan tekemättä. Ensi kesänä voisi siis ehkä olla menossa. Mutta hei kiipesin ekan kutosen reitin Halsmäestä. Tästä on hyvä jatkaa.

Viikolla 41 sain pari kertaa reenailtua sisällä ja sitten piti mennä uudemman kerran Halsmäkeen kokeilemaan Hullunkuria. No kertomukset muuttuu ja Halsmäen sijaan päädyin Paavalinvuoren kanttirojektille. Kellokin oli kerennyt lähemmäs kasia ja pimeäähän se on tähän aikaan vuodesta. No onneksi ledivalot on keksitty ja parilla lampulla saikin näin matalan reitin valaistua ihan hyvin. Pimeässä touhuilemisessa on jotenkin oma fiiliksensä. Kaikki yksityiskohdat tulee tarkastettua useampaan kertaan. Eli kait se vaan pelottaa enemmän.

Lämmittelin ensin viereisellä Salakaadolla ja siirryin sitten rojektille. Reitin alku on periaatteessa helppo eli jotain 6b luokkaa ja sitten loppuboulderi on varmaan itsessään jotain 7A tai niillä huudeilla. Tällä kertaa pannutin heti ensimmäisestä muuvista. Jalka lipsahti ja niin sitä mentiin. No nyt oli köysi suoraan ankkurista niin ei ollut sellaista köyden kuorimisen vaaraa, kuin viime kesänä kun köysi meni reunan yli. Silloin lopettaessa ytimen säikeet paistoivat nätisti kulman kohdalla. No ei muuta kuin takaisin seinälle ja nyt muuvit menivätkin helpohkosti. Lipan kohdalla otin vähän lepoa ja aloin arpoa muuveja. Viime kesänä olin löytänyt kantista "uuden" otteen josta olin aika lähellä saada vaikeimman muuvin tehtyä. Kokeilin muuvia uudelleen, mutta kyllä se tylyn kauas jää krimpeiltä. No ei muuta kun kehittelemään uutta.

Vähän aikaa tuumattuani keksinkin kantista vielä yhden kohdan josta voisi saada kiinni ja pystyä pitämään kropan paremmassa asennossa. Pari kertaa yritettyäni keksin, että polvella saa sidottua itsensä kulmaukseen juuri sen verran, että pysyy tässä "uudessa" otteessa. Ja mitä ihmettä - sain kuin sainkin muuvin tehtyä. Nyt oli siis kaikki liikkeet ratkaistu. Laskeuduin alas pitämään hieman taukoa ja ajattelin sitten kokeilla koko kruksiboulderia putkeen. No eihän se menny mutta sain muuvi kerrallaan ihan hyvin tehtyä ja pystyin vielä tekemään tämän vaikeimman sekvenssin uudelleen. Ehkä tämä reitti on sitten mahdollista kiivetä ensi kesänä. Saapa nähdä kuinka käy. Jäähdyttelin sitten vielä Salakaadolla eikä sekään enää mennyt, joten voimat olivat aika loppu. Otin köydet pois ja kamoja pakatessa tuli oksettava olo. Reitin täytyy siis olla juuri sopiva kun pääsee tuollaiseen olotilaan. Mutta mahtavaa kun kiipeily alkaa taas kulkea pitkästä aikaa.

Pate ja Hessun hamppari Salmirannassa

 

Pate ja Rakula Kanavuoressa. Enää ei tarennut T-paidalla.

 

Jani yrittää Hullunkuri "directiä" Halsvuoressa

Harri ja Karisma Halsvuoressa.

Paavalinvuoren kanttirojekti iltavaloissa.