Ruskealle virralle

Antti Tillin tarinaa Koron reissulta
----------------------------------------------------------------------------------------------

Vieraskynä tyytyväisenä Korouomassa

Puhuttiin alkutalvesta, että yritettäisiin olla maaliskuussa jollain pidemmällä jääreitillä. Yllätys sinänsä, koska en ollut aikoihin ajatellut kaipaavani sellaista. Piti vaan treenata kesää varten. Mutta oli salaa herännyt tarve kokea jotain muuta. Jotain autenttista ja suodattamatonta. Jotain seikkailua. Ja tähän tarpeeseen jääkiipeily vastaa erittäin hyvin. Tähtien asento oli kuitenkin se mikä oli. Myös energiataso oli mikä oli. Seuraavaksi kyynärpäävaiva esti treenaamisen ja lopulta reissuun ilmoittautui vain kaksi lähtijää. Mielessä aaltoillut Jäämeri vaihtui juroina töröttäviin kitukasvuisiin näreisiin. Pitkä reitti olikin monta lyhyttä. Ja vaikka laaksossa kulkevat turistit kailottivat suomea, olivat ne silti paikallisia. Samalla, kun muut sopi linjat kuumina treffejä huhtikuisille kiville, minä ja Juuso lähdettiin Posiolle Korouomaan.

Mutta tähtien asento ei voi olla väärä. Yleensä ei kai ole edes olemassa mitään sellaista kuin väärä. Niinpä sitten yöllä kahden aikaan, isot reput rinnalla ja selässä, muutama muu pakaasi siellä täällä roikkumassa aurattiin jäistä polkua alas kohti Piippukotaa ja ymmärsin kai enemmän kuin koskaan ennen olla yrittämättä tehdä asioista tietynlaisia - tai ainakin yritin olla. Tuntui vaan helpommalta avata mieli, takki ja sydän - ottaa vastaan mitä tarjotaan. Ja tällä kertaa Koro olikin jotain ihan muuta kuin aiemmin. Ei lamauttavan kylmä yö, joka vain etäisesti muistuttaa lepoa. Ei liian tiukka puristus kahvaan, niin että veri ei varmasti kierrä kyynärvarressa. Ei mieli, joka katsoo tasan yhteen suuntaan laput silmillä. Tai sitten minä itse vaan olin erilainen.

Kiipeilyn taika minulle paljastuu sen antamassa mahdollisuudessa kohdata itseni. Liidi on aina tutkimusmatka itseen, vinoili yksi vapaa sielu kerran kallion juurella, kun hermostuneena kahmin kaksin käsin tavaraa vyölle. Miten oikeassa hän olikaan? Miten paljon tuota taikaa olenkaan aina kaivannut - ja haaskannut. Olen aina nähnyt näkyjä rohkeudesta, elämästä seikkailuna. Tarinat tuntemattomaan uskaltamisesta ovat kietoutuneet uniini ja huutavat  minussa. Usein en kuitenkaan ole ottanut sitä ensimmäistäkään askelta asettaakseni itseni todella alttiiksi epävarmuudelle. Vuosia sitten Ruskean Virran liidi jäi tietenkin tekemättä. Sitten unohtui koko rotkolaakson reissut väliin. Olen varma, että väistin yhtä paljon jyrkkää jäätä kuin itseänikin. En vain tohtinut ottaa riskiä raottaakseni verhoa taian edessä. Asioiden piti olla varmasti hallittavia. Tätä mantraa olen koko elämäni opetellut ja toistanut. Tai ainakin kunnes on ollut pakko todeta, ettei se toimi. Elämä eletään. Askel ja päivä kerrallaan. Samalla tavalla ne reititkin kiivetään. Ja tämän kaiken voi lukea kirjoista ja oppaista vaikka sata kertaa, mutta jos sille ei tule kokemuksellista vahvistusta, se ei merkitse mitään. Ainakaan minulle.

Olen viime aikoina ajatellut paljon sitä, kuinka me itse saadaan valita, miten asioihin suhtaudumme. Tuntuu samaan aikaan tosi nololta ja mahtavalta kertoa, että nyt vihdoin sen ymmärrän. Jotkut oppii sen jo lapsena esimerkistä. Toisten pitää se itse opetella niin kuin asiat yleensä opitaan. Toistamalla. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja sitten tulee tämäkin hetki, kun huomaa toimivansa uudella tavalla. Heräsin nytkähtäen ja makasin ritsillä puolihämärässä kodassa. Mieli kiihtyi nollasta sataan sekunnissa. Niin se aina tekee. Kädet hikosivat jännityksestä. Päätin kuitenkin avata silmäni matalista ikkunoista virtaavalle valolle. Olin täysin hereillä ja tajusin, mitä tilaisuutta minulle tarjottiin. Jos olin jo päättänyt tehdä jotain, enkö voisi tehdä sen selkä suorana? Seuraavaksi  työnsin makuupussin syrjään ja laskin jalat kylmälle lattialle. Se ei tuntunut pahalta. Hymyilin, laitoin vesikattilan keittimelle, aloin valmistaa aamiaista ja annoin askareiden kuljettaa itseäni eteenpäin.

“Älä tarkista solmuja uudestaan. Älä sido energiaa siihen. Liiku jo!” Ja mä tottelen. Ekat helpot metrit häviää mun tunnustellessa tasapainoa. Tietoisuus siitä, että mä päästän itseni ihan erilaiseen tilaan on selkeä. “Näin tätä peliä pelataan.” Kiipeän jalat ruuvin kohdalle, teen viisi pleismenttiä lisää ja laitan seuraavan ruuvin. Mä huomaan olevani ihan sujut tuon säännön kanssa. “Pitää vaan ihan oikeesti haluta päästää irti siitä tavallisesta.” Kulma muuttuu ja kevennän tietoisesti otetta kahvoista. Terät uppoaa syvälle pehmeään sokeriseen jäähän. Veto alas. Testaan uudestaan. “Lopeta jo, se pysyy.” Ja taas kevennän otetta. Olen mahdollisimman taloudellinen. Hakku aina edellisen yläpuolelle. “Potki jalat kunnolla sisään.” Ruuveja varten pitää kaapia sohjoa pois, mutta sen jälkeen niistä purkautuva jääsoiro on vakuuttava. Klipin jälkeen päästän koko kehoni rentoutumaan ja hengitän syvään. “Tää ei voi olla lähellekään 90 astetta.” Juuso oli oikeassa. Kulma ei pumppaa käsiä tukkoon, kuormitusta voi itse säädellä. Pian lyön hakut bulgen yli ja saan painon kokonaan jalkojen päälle. Alkaa loivempi osuus. “Laita silti ruuvi.” Tottelen taas. Oikealla on pystysuora seinä, jonka juurella on kosteaa plastista jäätä ja pommit hakut. “Ei tarvi edes testata.” Viidentoista metrin päästä kulma taittuu vielä jyrkäksi finaaliksi. Keho valuu hikeä, kun stemmaan pilarin ja paahtuneen seinän välissä. Tasapaino on mahtava ja tunnen kiipeäväni oikein.

Olin valinnut olla tuona päivänä määrätietoinen ja järjestelmällinen. Kiipesin Ruskean Virran pääuoman oikeasta laidasta, jossa jää näytti paremmalta kuin ympärillä. Kiipeäminen tuntui luontevalta, eikä linja ollut vaikea - ainoastaan pitkä ja työläs, koska pehmeä ja kidemäinen sohjo piti hakata pois ruuvien kohdalta ainakin viiden sentin syvyydeltä. Ja vaikka olin kiivennyt sen edellisenä iltana kakkosena, oli se silti minulle iso liidi - ainakin henkisesti. Oikea jääliidi, Juuson mukaan. Merkittävintä minulle oli kuitenkin  se, että kohtasin viimein itseni täällä. Ja sitä rajaa, jonka olin pelännyt olevan minulle olemassa, ei ollutkaan.

Aurinkoa ja pehmojäätä Korolla

Olipas makia reissu. Tuurilla valkattiin Antin kans sama viikonloppu JPn ja Janin kans. Majoituttiin Piippukodassa, nautittiin aamupalaksi buranaa ja rommia ja loppupäivästä aurinkoa ja pehmeää jäätä. Kaks ja puoli päivää kiivettiin Korolla. Eli perjantaina illalla ajeltiin paikalle ja maanantaina iltapäivällä sitten kotia kohti.

Lenssu oli vähän niinkun puhkeamassa loppuviikosta ja niinhän siinä kävi, että perjantaina oli nenu tukossa ja mies hieman puolikuntoinen. No mutta Korouoma on kyllä niin hieno paikka, että pienessä lenssussaki siellä on ihan mukavaa hengailla. Suunnitelma oli että sikäli lenssu iskee varmistelen Anttia ja hörpin samalla teetä ja rommia. Suunnitelma uhkasi mennä puihin jo Kempeleessä kun Alko laittaa ovet kiinni kasilta ja aika alkoi käydä vähiin. Oltiin Zeppeliinin lähellä kymmentä vaille kasi ja joku aavistus laittoi kysymään Googlelta Alkon sijaintia. Onneksi kysyin. Alko oli muuttanut Zeppeliinistä Lidlin yhteyteen. Kerrankin oli mobiililaitteista hyötyä. Käytiin kaupoilla ja jatkettiin Posiota kohti. Tässä vaiheessa satoi vettä eikä jääkiipeily näyttänyt vielä oikein vahvalta vaihtoehdolta. Pudasjärvellä pidettiin hampurilaistauko ja Posiolla oltiin klo 00 melko tarkkaan. Onneksi vesisade oli muuttunut lumeksi ja lumipenkat tien laidoilla korvanneet Oulun nurmikentät.  Nesteeltä avaimet kyytiin ja kohti Korouomaa.

Tarkoitus oli laskea parkkikselta suksilla laakson pohjalle ja rysähtää suoraan Piippukodan lavereille. Olin testannut jääkiipeilykenkien hiihto-ominaisuuksia kotosalla ja todennut ne ihan toimiviksi. No nyt löytyi sitten se heikko kohta. Eli kengän varsi on niin taipuisa, ettei leveähköön sukseen saa tarpeeksi painetta. Tähän vielä 30 kg reppu selkään ja voin kertoa että mäki mentiin alas kävelemällä. Mutta hei tulipahan testattua. Piippukodalle saavuttiin siis yö myöhään. Kota oli hyvässä kunnossa ja sinne oli jopa hommattu jonkinlainen astiasto. Kodassa on kyllä oma fiiliksensä. Eihän siellä saunaa ole eikä muita mukavuuksia, mutta kaikki tarvittava löytyy. 

Sukset, kantamukset ja jyrkkä alamäki sopii huonosti yhteen. Antti taisteli hienosti suksilla perille asti. Minulla loppui uskallus puoleen väliin rinnettä.

Vielä ennen unia on tulet poltettava kaminassa.

Lauantai 2.4.2016

Aamulla heräiltiin ysin maissa, kurkku oli kipeä ja räkä valui nenästä. Aamupalaksi nappasin buranaa ja huuhdoin rommiteellä. No olihan siinä vähän muutakin syötävää, mutta olo parantui sen verran, että kait sitä vähän kiivetäkin uskaltais. Yhdentoista pintaan oltiin putouksilla. Ekana päivänä oli tarkoitus käydä katsomassa varsinkin Onnekkaan ja Tuulentien kunto ja kiivetä jotain sellaista mitä ei vielä Korolla olis tullut kiivettyä. Ruskeavirta näytti aika paahtuneelta. Mammutilla vesi lorisi, mutta oikean laidan pilarit näytti vielä olevan kiipeilykunnossa. Aurinko porotti ja hiki virtasi polkua tallustellessa. Sykkeestä huomasi, ettei mies ollut ihan ykkös vedossa. Onnekas paljastui puiden takaa melkein heti Mammutin jälkeen. Putous näytti polulta katsottuna ihan komealta. En ole varma olenko sitä koskaan ennen nähnytkään. Oikeasta laidasta valui hieman portaikkoinen läiskäre ja varsinainen pilari piiloutui kätevästi suuren kuusen taakse. Onnekkaan pilari on kyllä hieno. Tai no oli ainakin tänä vuonna ollut. Nyt ylä ja ala osa oli keskikohdasta enää hiuksen hienosti kiinni toisissaan. Jään laatu näytti kyllä vielä aika hyvältä. Puut ja kallion kulmaus olivat ilmeisesti sopivasti olleet suojaamassa putousta.

Antin kans puntaroitiin linjoja ja tekemisiä ja esitin kainon toiveen, että lenssultani voisin suorittaa ensin kuntotestin kakkostelemalla jonkun linjan. Antti tuumaili putousta ja totesi, että ainakaan hän ei tuota pilaria liidaa. Näytti liian vaaralliselta. Oikean laidan linja sen sijaan näytti aika hyvältä. Siellä täällä oli aika vähän jäätä, mutta varmistuksia voisi saada ihan hyvin ja kiipeily ei varmaankaan olisi hirvittävän vaikeaa. Antti terävään päähän ja minä ihmettelemään. Meno näytti ihan Keski-Suomi kiipeilyltä. Alkuun hyllylle nousu, sitten oikealle hyllyä pitkin varsinaiselle linjalle, väliin ohutta väliin paksua seinällä kiemurtelevaa kapeaa linjaa, joka oli välillä jopa jyrkkä. Antti kiipesi rennon oloisesti ja pian olikin aika seurailla. Kiipeily onnistui ilman sen suurempia ongelmia, ja linjakin näytti hyvältä, joten ei kun miestä terävään päähän. Oli kyllä hauska linja. Ruuvien paikkoja sai kyllä vähän katsella kun välillä jäätä oli viitisen senttiä paksusti ja vähän matkan päässä sitten taas parikymmentä senttiä eli ei mikään ihan simppeli linja kuitenkaan. Kivaa oli ja sain uuden putouksen kiivettyä. Hyvä päivä jo tähän mennessä.

Pakattiin kamat ja siirryttiin eteenpäin. Jaska Jokunen näytti todella leveältä ja jäätä oli paksusti. Paikoin jää näytti polulta katsottuna hieman palaneelta ja osittain aika rei-ille hakatulta, mutta suurimmaksi osaksi Jaska oli ihan hyväkuntoinen. Jatkettiin eteenpäin. Parin mutkan takaa paljastunut Tuulentie ei sitten ollutkaan ihan niin hyvän näköinen. Läpi paahtunutta jäätä koko putouksen leveydeltä. Kyllähän tuotakin varmaan kiipeää, mutta varmistaminen ei olisi herkkua. Tsuumailin Tuulentieltä linjaa ja suunnittelin siitä kiipeäväni, vaikka jää ei ihan optimi kunnossa olisikaan. Käveltiin eteenpäin ja Antti näki Revontuli putouksen ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Revontuli olikin hyvässä kunnossa. Vasemmassa laidassa oli jopa ihan pystyä jäätä ja muutenkin ihan kivan näköinen linja. Pysty jää veinas käydä Antilla henkiseksi, mutta hyvällä sykkeellä mies kiipesi linjansa eikä lähtenyt oikomaan helpommille variaatioille putouksen keskivaiheilla. Antti jäi laskeutumaan Revontulelle ja päätin kipaista katsomassa Tuulentien linjaa. Putouksen alta katsottuna pilarit olivat aika lyhyitä eikä jään laatu sävähdyttänyt. Päätin kiivetä myös Revontulen. Siinä oli sentään hyvää jäätä. Antin linjan alku olikin sitten ihan oikeasti pystyä. Putouksen puolesta välistä kulma taittui hieman loivemmaksi ja lopussa oli vielä muutaman metrin pysty jos ei halunnut kiivetä pättäreitä vasemmalta. Komia linja ja Revontuli on vieläkin mielestäni yksi parhaista putouksista Korouomassa.

Alkpueräinen suunnitelma oli ollut ehtiä "back to the bar by six", mutta seiska oli huomattavasti realistisempaa. Piippukodan iltatunnelmissa sanailtiin JPn ja Janin kans, tarkistettiin linjoja päivän kuvista, laitettiin evästä ja nautittiin hieman punkkua kaminan loimussa. Kyllä piippukota tällaisella neljän hengen retkueella on oikein jees. Tilaa puuhailla on tarpeeksi ja rotkolaakson iltatunnelmat ovat vertaansa vailla. Illalla miehet taisi sammua jo vähän kympin jälkeen. Paljoa ei siis tarvinnut unta pyydellä.

Mammutti jo aika keväisessä kunnossa.

Turistit kohteessa

Onnekas piiloutuu kuusen taakse. Bongaa turisti.

Meitsi laskeutuu Onnekkaalta. Oikeassa laidassa kiivetty linja.

Tuulentie jo aika paahtuneena

Revontuli taas hyvässä iskussa. Jännä miten paljon eroa on putousten kunnossa ihan lyhyelläkin etäisyydellä toisistaan.

Antti Revontulella. Makian pystyä ja suhteellisen hyvä jää.

Kuinka toimia jos kohtaat sauvakävelijän? Tekeydy kuolleeksi. Todennäköisesti se jättää sinut rauhaan.

Piippukota on hyvässä iskussa. Lämpenee nopeasti ja tunnelma on ainutlaatuinen.

Moterni kiipeilijä lepuuttaa laverilla

Sunnuntai 3.4.2016

Sunnuntaina heräiltiinkin sitten huomattavasti aikaisemmin. Lenssu oli hieman muuttanut olomuotoaan, mutta vaati edelleen burana startin. Aamuhärväysten jälkeen liikkeellä oltiin jo ysiltä. Aika tarkkaan kahteen tuntiin oli nyt molempina aamuina päästy liikenteeseen. Eipä mikään maailman ennätys, mutta nyt olikin tarkoitus naatiskella tällä reissulla. Alunperin oli tuumailtu, että sunnuntaina olis heilahdettu tarkistamaan Sudenhammas ja Kaunein. Jään paahtuneisuudesta johtuen usko edellisten kuntoon ei ollut kova ja päädyttiinkin vanhoille tutuille eli Jaskalle ja Ruskealle.

Illan tuumailuista rohkaistuneena Jani oli päättänyt lähteä testaamaan Onnekkaan pilaria. Pojat oli ottaneet aamulla vähän nopeamman lähdön ja meidän päästyämme paikalle Jani oli jo koputtelemassa Pilarin alaosaa. Kiipeily oli rennon näköistä ja minua alkoi taas poltella pilarin kiipeäminen. Lähes putouksen yläosasta Jani lipsautti jalan irti ja oli ilmeisen lähellä tippua. No ei onneksi sen ihmeempää. Herätteli vain varmistajaa. Hieno linja ja makian näköstä kiipeilyä. Lähdettiin kuitenkin Antin kans Jaskalle tarkistamaan sieltä lauantaina katsottuja linjoja.

Jaskan vasempaan laitaan siis sen normaalin hienon pilarin vasemmalle puolelle oli muodostunut tänä vuonna todella komea ja pysty pilari. Kiipeily oli kyllä hienoa. Hakut sai ekalla lyönnillä jäähän ja ruuvitkin pysyivät hyvin. Sää oli niin lämmin, ettei tarvinnut palella. Aurinko paistoi ja maisemista oli kiva nautiskella kiipeilyn lomassa - ykkösluokan parhautta. Laskeuduin ja keräsin rojut samalla ja ei kun Antti terävään päähän. Antti herkutteli saman linjan. JP ja Jani saapuivat paikalle ja kiipesivät perinteisen vasemman laidan pilarin, joka ei tällä kertaa ollut aivan pystyä. Homma hoituikin nopeasti ja Antti ja Jani taisivat olla yhtäaikaa ylhäällä. JP kiipesi pilareiden välistä melkoisen näköisen verhojumpan samalla testaillen jääverhojen kestävyyttä. Pojat tuumasivat Onnekkaan pilarin olevan hyvässä kunnossa, joten päätin kokeilla sitä itsekin. Antilla oli vielä intoa kiivetä Jaskalla ja päätti kiivetä keskeltä oikein hyvän mielen linjan. Pitkää ja hieman loivempaa jäätä. Mikäs siinä kiivetessä - makiaa hommaa. Pojjaat lähtivät katsomaan Tuulentietä ja Revontulta. Kiipesin Antin linjan kakkosena, jotta sain vähän verta liikkeelle sitä pilaria ajatellen.

Laskeuduttiin kerättiin romut ja lampsittiin takaisin Onnekkaalle. Alhaalta yritin tuumailla parasta linja valintaa ja mistä kohtaa pilaria ei kannattaisi koputella kovin lujaa. Heitin varusteet niskaan ja lähdin kiipeämään. Jää oli kyllä mukavan helppoa kiivetä noinkin pystyksi. Valmiita puikkojään reikiä siellä täällä, joten energiaa ei paljoa kulunut lyömiseen. Pääsin heikon kohdan alapuolelle ja väänsin ruuvin. Ruuvi tuntui olevan vähän huonosti kiinni, joten yritin vähän kurkata puikkojen välistä miten se oli mennyt ja olisiko vieressä parempaa paikkaa. No ruuvi oli molemmista päistään sentin pari kiinni ja loppu oli puikkojen välistä ilmaa. Toinen pää oli vielä ohuehkossa puikossa. Tähän ruuviin ei siis kannattaisi edes istua lepäämään. Yritin tuumailla parempaa paikkaa ruuville, mutten tuntunut löytävän. Katselin linjaa eteenpäin ja tuumailin vaihtoehtoja. Ylempänä jään varmistettavuus näytti yhtä epäilyttävältä kun alhaalla. Linjan kiipeäminen nuilla varmistuksilla vastaisi suurin piirtein vapaa sooloa, mihin en nyt ollut valmiina. Jonkin aikaa roikuttuani ja tuumailtuani totesin, että paras vaihtoehto tällaisilla varmistuksilla ja hetken fengshuilla olisi kiivetä alas. Pakittaminen ei tuottanut vaikeuksia muuta kuin henkisesti luopua hienon linjan kiipeämisestä. Toisaalta heikot varmistukset helpottivat päätöstä. On se Jani vaan hurja miäs, ei voi mitään. Tekemättä jäi siis tällä kertaa. Jospa se muodostuisi ensi talvena hieman jämäkämpänä uudestaan.

No mitäs sitten tehtäisiin? Antti tuumasi, että saisin liidata mitä haluaisin tälle päivälle. Tuumailin vaihtoehtoja. Jaskan ja Revontulen parhaat linjat oli jo kiivetty, Mammutti ja Tuulentie taas eivät oikein näyttäneet houkuttelevilta. No kiivetään Ruskea virta. Se on kuitenkin aina oikeaa kiipeilyä kiipesi sen miten hyvänsä. Putous näytti todella paahtuneelta. Parista kohtaa meni ylös hieman sinisemmän värinen linja ja kovalla arvauksella siinä kohtaa jää voisi olla hieman parempaa laadultaan. Putouksen alaosa ei näyttänyt ihan niin jyrkältä kuin mitä Jaska ja Revontuli olivat olleet. Lähdin kiipeämään ja muistutin Anttia, että 60m köydet menee aika tiukalle. Ruskea onnistui jälleen yllättämään ja alaosa tuntui ja näytti aika pystyltä. Ehkä se pituus vaan tekee tepposet ja kiivetessä reitti näyttää jyrkemmältä kuin mitä se oikeasti on. Jää oli kyllä melkoista sokeria. Ruuveja varten pinnasta piti kaivaa reilu viis senttiä sokeria pois, jotta ruuvin sai kunnolliseen jäähän. Veikkaukseni linjan hieman paremmasta jäästä näytti pitävän paikkansa. Jos linjalta ajautui jonkin verran sivuun jää muuttui heti aivan sokeriksi ja tuossa linjalla kuitenkin yleensä hakut sai jäähän yhdellä iskulla ilman sen suurempaa ongelmaa. Kiipeily oli jälleen ykkösluokan kivaa. Mukavaa hommaa ja sitä oli riittämiin. Korkeuttakin Ruskealla on sen verran, että roikuskellessa ja hengitellessä oli jälleen mukava katsella maisemia ja kuunnella palokärjen touhuiluja. Antilta oli Ruskean virran liidi vielä tekemättä ja kakkosena kiivetessään mies fiilisteli ja tuumaili, että josko sitä huomenna sitten siitä itsekin. Alas päästyämme kello olikin jo ehtinyt sen verran yli pykälästä, että taas oltaisiin takaisin kodalla seiskaksi. Kymmenen tunnin kiipeilypäivä väsytti jälleen sen verran, ettei unta tarvinnut kauaa odotella.

Hurja Jani liidaa Onnekkaan pilaria. Hyvin tuntui kestävän. Joskus vielä itsekin.

Maisemia Jaska Jokuselta

Antti liidaa Jaskalla komiaa pilaria.

Laakson pohjan näköalareitti helpotti kyllä huomattavasti siirtymistä putouksille. Hienot maisemat polulta. Voin suositella ihan vaan makkaranpaistolenkkinäkin.

Urpo Ruskean virran topissa. Komiat on laakson maisemat ja palokärjen puuhailut antavat mukavan äänimaailman.

Maanantai 4.4.2016

Maanantaina heräiltiin taas kohtuu ajoissa. Päätettiin mennä Antin kans Ruskealle virralle uudestaan, jotta Anttikin saisi sen kiivettyä. Sopihan se mulle, kun viimeinen päivä on aina kuitenkin hieman vajaa ja Ruskealle virralle ei tarvinnut paljoa siirtyä majapaikasta. Antti paukuttelikin Ruskean näytöstyyliin. Hieman ehkä pientä ramppikuumetta oli havaittavissa, mutta hyvin se meni ilman suurempia kommelluksia. Kiipesin Antin perässä kakkosena ja liidasin sitten vielä itse uudestaan melkein samasta kohtaa. Vain hieman eri kohdasta vaihtelun vuoksi. Kyllä ensi talvena pitää tulla taas uudestaan.

Kaunein jäi nyt vieläkin kiipeämättä. Tai no en oo sitä koskaan edes nähnytkään. Josko sitä sitten ensi talvena saisi aikaiseksi. Vaikka jäihän tuohon nyt vielä sitten se Tuulentie ja Onnekkaan pilarikin tekemättä. Toisaalta Ruskea virta tuli kiivettyä ties monennenko kerran ja kyllä se aina on yhtä hienoa hommaa. Sukset oli nyt sitten kuitenkin turhaa matkassa. Sitä arvottiin jo kotoa lähtiessä, mutta parempihan se oli, että olivat matkassa turhaan, kun että niitä olis tarvittu ja ei olisi matkassa ollut. Mutta joo ylämäki oli jälleen tai etenkin nyt lenssuisena raskas tampata ja soija virtasi ihan huolella. Oulun loistavan hampurilaispaikan www.kauppuri5.fi Teurastaja-hampurilaisen saattelemana kotosalla oltiin siinä kahden maissa yöllä. Olihan hieno reissu. Ens talvena uudestaan.

Ruskean virran alaosaan muodostuu aina välillä hauska jääluola.

Antin ensimmäinen Ruskean virran liidi. Hyvin meni aivan ongelmitta.

Antti ja varmistamisen sietämätön keveys

Kamat kasaan ja miehet kohti kotia

Ruskea virta oli aika paahtunut, mutta vielä aivan kiivettävissä.

Jaskan ja Tuulentien välistä löytyisi tämmöinen läiskäre. Siinähän ois pohjosen pojille uutta mikstapaikkaa. Onkohan kukaan käyny katsomassa?