Olet jo iso poika

Lokakuun alkupuoli ja projekti kutsuu jälleen. Pari kertaa kävin edellisen postauksen jälkeen treenailemassa ja sitten piti mennä taas yrittämään. Torstaina kelit näytti hyvältä, ja tuntuikin hyvältä. Toki aika kylmää alkaa jo olemaan, mutta se ei näin lyhyellä reitillä haittaa. Jostain syystä olo ei kuitenkaan ollut ihan ykkönen. Liekö lenssua vähän liikkeellä.  Esko oli myös ihan perus meiningillä liikenteessä eli unohtanut valjaat kotiin. No sen verran aina kilkettä on mukana, että saatiin varmistuspiste kyhättyä kuusen kupeeseen.

Tuumailtiin taktiikkaa ja päädyin kiipeämään reitin ensin yhden kerran lämmöiksi yläköydellä. Yläköydessä meno tuntui hyvältä. Liikkeet kulkivat hyvin putkeen ja ylös asti päästiin. No toki levot otin köydessä katon alla, mutta lämmin tuli ja niinhän se piti tullakin. Eskolla kun ei valjaita ollut niin kiipeilyareena oli minun. Jonkin aikaa lepuuttelin ja heiluttelin käsiä. Taisin juoda jotain ja vetää pari siripiriä. Sitten vaan terävään päähän ja miestä seinälle. Liikkeet tuntuivat jälleen kulkevan ihan hyvin. Yllätin itseni krimppaamasta vaakalistoilta. Tosin vasen käsi oli vähän huonosti. Seuraava veto krimpille osui myös huonosti ja nyt kun molemmat kädet oli huonosti ei miehessä riittänyt paukkuja korjaamaan asentoa ja ilmalento kutsui.

No ei muuta kun pieni tauko ja uutta yritystä. Nyt päätin ottaa katon alla rauhallisesti ja hengitellä oikein syvään. Muuvit meni taas ihan hyvin. Paremmin kuin edellisellä kerralla. Pääsin ylemmälle krimpille ja siihen kävi mies hyytymään. Sain kuin sainkin ähellettyä jalan seuraavalle ja siirrettyä käden sivuotteelle, mistä pitäisi vetää kahvalle. Mutta ei. En pysynyt asennossa sen vertaa, että olisin saanut siirrettyä käden krimpiltä kahvalle. Ilmalento kutsui jälleen. Kolmatta yritystä ei hyödyttänyt edes ajatella, koskapa mies oli sen verran rikki jo nuista kahdesta. No ei muuta kun kamat kasaan ja toivotaan, että kelejä olisi vielä jäljellä.

Seuraavana sunnuntaina oli tarkoitus mennä uudestaan yrittämään, mutta olin sen verran flunssassa, ettei ollut mitään järkeä mennä kokeilemaan. Sitten satelikin reilun viikon vettä ja alkoi näyttää jo heikolta kiipeilyjen suhteen. Onneksi kuitenkin kolmisen viikkoa edellisestä sessiosta näytti ennuste hyvältä ja päivä olikin kuiva ja viileä. No joidenkin mielestä kylmä kun lämpöä oli +4 asteen paikkeilla. Todella hyvä keli tällaisille reiteille, jotka vaativat vähän viileämpää keliä muutenkin. Mietin lähestymistaktiikkaa. Aikaisemmilla kerroilla olin aina lämmitellyt yläköydellä yhden kerran ennen kuin lähdin liidaamaan. Päätin kokeilla toisenlaista lähestymistapaa ja lämmittelin kotiseinällä. Laskeuduin ja laitoin jatkot paikoilleen. Sitten eka kiipeilyn päätin tehdä niin sanotusti pultti pultilta eli ottaa suosiolla kunnon levon ennen kruksia, mutta liidata kuitenkin. Tämä sujuikin hyvin ja nyt kuntokin tuntui aika hyvältä.

Ei muuta kun köysi alas, toppis niskaan ja käsiä heiluttelemaan. Join vettä ja vähän venyttelin ja ehkä viiden minuutin jälkeen aloin valmistatutua uuteen yritykseen. Kyllä jännitti, mutta lämppäriliidin fiilikset olivat tuoreena mielessä ja kunto tuntui aika hyvältä. Alkuun ehkä vähän hermoilin, mutta onnistuin pitämään pakan kasassa. Lepäilin katon alla sen verran kun hyvälle tuntui. Onnistuin lähtemään vaikeisiin liikkeisiin paljon rauhallisemmin kuin aiemmin. Liikkeet menivätkin hyvin. Sain otteet kiinni lähes parhaista kohtaa ja yhtäkkiä olinkin viimeisessä tiukemmassa liikkeessä. Voimat kävivät ehkä vähän hyytymään, mutta koneesta löytyi vielä puhtia ja pam käsi kahvalle ja se on siinä. Mutta hei eipäs vielä sittenkään. Vielä herkkä klippi ja tasapainoa vaativa viimeinen rykäys toppikahvalle. Jes hitto jes. Se meni sittenkin. Pääsin siis vuosia yrittämäni reitin viimein syksyn viimeisillä keleillä lokakuun lopussa eli 20.10.2018.

Il maestro Esko toistonousee reittiä "Olet jo iso poika"

Projektilla

On sunnuntai aamu. Komea syyspäivä. Jännittää niin vietävästi. Ihan kuin yksinlaulu ala-asteella. Oikeastaan voin tunnustaa, että pelottaa. Sain eilen houkuteltua Eskon lupautumaan projektille varmistamaan. Sen verran olen kasvanut pituutta, että muuvit meni ja on pakko uskaltautua liidaamaan. Heinäkuussa kävin kertaalleen kokeilemassa reittiä ja otteet ei tuntuneet aivan mahdottomilta, vaikka keli oli ehkä yksi huonoimmista mahdollisista. Kuuma kun mikä ja ilmankosteus lähellä sata. Elo syyskuun vaihteessa kävin kolme kertaa viikon aikana sooloilemassa yläköydellä. Muuvit alkoi taittumaan ja viimeisen kerran jälkeen voisin olla valmis liidaamaan. Olin vain kaksi kertaa kokeillut reittiä yläköydellä toisen varmistamana. Sen verran kaukaiselta projekti on tuntunut, että ei ole viitsinyt ketään vaivata. Ensimmäisestä kerrasta taitaa olla kolme vuotta ja viimeisestä kerrasta reilu vuosi. Mutta nyt on leikit leikitty ja pitäisi yrittää tositarkoituksella.

Vuonna 2007, kun tänne Muurameen muutettiin tutkailin karttoja, enkä ollut uskoa silmiä, kun vasta hankitun kodin vierestä löytyi kiipeilykäyttöön soveltuva kallio. Oltiin pari kuukautta aikaisemmin muutettu Keskimaahan Oulusta ja siellä ei liikaa ulkokallioita ollut. Kiipeilystä innostuneelle oli tajunnan räjäyttävää löytää kallio käytännössä kodin takapihalta. Kallioilla oli joskus aiemminkin kiivetty, mutta oikeastaan pelkästään bouldereilla. Ainut korkeampaa kalliota käyttänyt reitti oli Aki Rautavan Paavalin Pakkomielle. Bongasin heti Paavalinvuoren toisesta laidasta hienon pätkän kalliota, jossa selkeästi olisi kiivettävää. Kolmen vuoden harjoittelun ja yrittämisen tuotoksena syntyi Salakaato. Ei sillä, että reitti olisi jotenkin aivan tajuttoman vaikea, vaan miehessä oli vain liikaa pehmeyttä.

Siinä prosessissa tuli yritettyä paria muutakin linjaa Salakaadon vierestä, mutta tuomitsin ne auttamatta liian vaikeiksi, eikä sen enempää tullut niille ajatusta uhrattua. Yritin saada kiipeilyseuran "isoja poikia" kalliolle linjoja ihmettelemään, mutta niillä taisi olla parempaa tekemistä Halsvuoressa. Kun vuorelle ei saanut muita ukkoja reittejä ihmettelemään piti opetella itse pulttaamaan. Pari linjaa pulttasin Pakkomielteen viereen ja sitten elokuussa 2011 pultattiin yhteistuumin tämä pitkäaikainen rojekti https://selkamaasta.blogspot.com/2011/08/takaisin-ruotuun.html Seurassa oli ilmaantunut innostusta uusien sporttireittien pulttaamiseen ja päätettiin pitää pulttauskoulutus juuri tuolla projektilla Hautasen Eskon toimesta. Olin katsonut pultin paikat etukäteen, vaikken aivan varma niistä ollutkaan. Esko kuittasi kolmesta pultista, että: "Veinaatko että joku toinenkin uskaltaa tuolla pulttauksella reitin kiivetä?" No silloin pulttaus vaikutti ihan järkevältä, mutta näin enemmän reittiä yrittäneenä voi todeta, että kyllä "vanhempi valtiomies" oli oikeassa ja yksi pultti piti reittiin lisätä.

No mutta. Kello käy pykälään ja pakko kait se on lähteä. Esko kohta odottelee. Kamat selkään koiruus mukaan ja kävelemällä paikalle. En osaa sanoa pelottaako enemmän se että jos reitti ei sittenkään ole lähelläkään mun liidikykyjä vai se, että jos se nyt menee niin koko prosessi on loppu. Eihän tällaista hienoa suhdetta voi lopettaa ihan noin vain ekalla tai tokalla liidillä. Toisaalta pelottaa pulttaus. Onko se kuitenkaan hyvä? Tuleeko pitkiä tai vaarallisia pannuja? No kaikki nämä kysymykset saavat vastauksen varsin pian.

Laskeudun reitin ja laitan yläköyden paikoilleen. Samalla laitan jatkot pultteihin valmiiksi ja harjailen otteet ihan varmuuden vuoksi jälleen kerran. Esko putsailee viereen toista reittiä ja virittää yläköyden itselleen. Saan hommat valmiiksi ja yläköyden kiinni valjaisiin. Ei muuta kun ensin yläköydellä katsomaan miten se kunto riittää. No hyvinhän se riittää ja muuvit menee hienosti. Ei muuta kun köysi alas ja miestä terävään päähän. Alku menee hyvin. Pääsen pikku katon alle lepäämään ihan hyvissä voimin. Pienet puhallukset mankkaus ja matka jatkuu. Tästä eteenpäin on vajaa kymmenen ainakin minulle erittäin tiukkaa liikettä. Niiden keskellä ei ole mitään mahdollisuutta klipata köyttä, joten ei siihen laitettu pulttiakaan. Oletetun pultin paikalla on nyt nauhalenkistä riippuva sulkurengas suoraan ankkurista. Saan lähtöotteista kiinni ja ensimmäiset kolme liikettä menee ihan hyvin, mutten saa krimpistä kiinni ja ilmojen halki käy kiipeilijän tie.

Seuraavaalla yrityksellä saan krimpin pidettyä, mutta seuraava liike menee ohi. Niin myös päivän viimeisellä yrityksellä. Eli lähellä, mutta ei. Liikkeet kyllä tuntuvat onnistuvan ja jos lepään köydessä katon alla ja lähden siitä saan aina liikkeet tehtyä. Linkitys ei siis onnistu. Mutta vastauksia kysymyksiin: Juu pannut tuli vedettyä ja pultit on ihan hyvillä paikoilla. Ainoastaan se yksi tarvitaan lisää. Niin ja siitä, että reitti olisi nyt mennyt ihan heittämällä ei tarvinnut huolehtia.

Nyt olen käynyt kuukauden aikana neljä kertaa yrittämässä reittiä. Joka kerta olen päässyt vähän eteenpäin, mutta ei vieläkään suoritusmerkintää tilillä. Viimeisellä kahdella kerralla olen päässyt kuudenteen ja seitsemänteen vaikeaan muuviin, mutta en ole kyennyt aivan siirtämään kättä kahvalle, johon vaikeampi osuus loppuu. No mutta ehkä ensi kerralla. Tai sitten ensi keväänä. Kukapa tietää.

Beeta WARNING onsightista haaveileville!!!

Yläköysisooloa rojektilla elokuun lopussa.

Yksi ensimmäisistä liidiyrityksistä

Lähellä on, mutta eiiiiii

Kalliokausi 2018 eka puolikas

Part 1: Kauden aloitus

Tänä vuonna oltiin reilusti ajoissa kalliokauden kanssa ja sovittiin eka kiipeilyreissu toukokuun alkuun Kustaviin. Tai oikeastaan Jukka ja Olli-Pekka sopivat ja varasivat mökin. Minä sitten houkuttelin Eskon mukaan täältä Keskimaasta. Reissua ennen piti talven tomut karistella sormista, mutta aikaa oli rajallisesti perinteisen kevät lenssun jäljiltä. Treenailin siis muutaman kerran kotiseinällä ja taisin jopa kerran piipahtaa boulderpajalla hakemassa kestävyyttä. Aika ohuella oltiin siis treenien suhteen. Toki talven hakkuilut oli pohjilla kestävyyskuntoiluna. Kelit sattui mitä loistavimmat aurinko paisteli ja oli vajaa pari kymppiä auringonpaisteessa lämmintä. Voisi ottaakin tällaisen kauden aloituksen perinteeksi.

Eka päivänä mentiin Hopiavuoreen. Klassikoista sain viimeksi(olikohan 2014) kiivettyä vain "Lasten huoneen avaimet", joten tekemistä riitti vielä tuolla kalliolla. Lämppäriksi Esko mies kipaisi "Ensimmäinen pioneeri" reitin. Mie noiduin yläköydessä, että miten helvetissä, mutta yllättävän nopeasti alkoi jammit muistua mieleen. Sormet oli jo puolivälissä niin jäässä, ettei ollut mitään tuntoa, mutta onneksi reitillä voi parissa kohtaa lämmitellä sormia aika huoletta. Arvoin, että mitä sitä sitten koittaisi. Esko usutti "Säkkipillin" kimppuun. Se on kyllä hieno reitti, vaikka lyhykäinen onkin. Muutama todella hieno jammi juuri oikean kokoisessa halkeamassa ja jos yhtään alkaa arpomaan käy homma varmasti raskaaksi. Onneksi alhaalta katsotut muuvit sopi reittiin täydellisesti ja homma sujui kepeästi.

Seuraavaksi piti kiivetä "Ensimmäinen pioneeri", mutta virolaiset oli vallanneet sen. Esko viritteli yläköyden "Dead Ringersille". Varmistelin Eskon muuvitteluja ja tuumailin mitä tekisi iltapäivällä.  Virolaiset olivat vieläkin "Ensimmisellä Pioneerilla", joten kiivettiin "Aallon Helmi". Se olikin helmi reitti. Sopivan kapea sisäkulma, ettei oikein tiennyt miten päin siihen olisi itsensä tunkenut ja kääntyminen oli lähes mahdotonta. Takakulman halkeama oli lisäksi juuri sen kokoinen, että kädet ei oikein veinanneet siellä pysyä. Jossain kohtaa tuli selväksi, että olin lähtenyt väärin päin liikenteeseen ja oli pakko kääntyä toisinpäin. Juuri kun olin pääsemässä ympäri jalka lähti lipeämään ja heitin vasemmalla kädellä epätoivoisen karatejammin halkeamaan. Kuin ihmeen kaupalla se pysyi ja pystyin jatkamaan kiipeilyä. Alhaalta vaikeahkolta näyttänyt kiilautuneen blokin ylitys ei onneksi ollutkaan ihan niin vaikea ja kaiken kaikkiaan ihan kelpo reitti.

Iltapäivän päätteeksi pääsin kiipeämään Pioneeria. On kyllä hieno reitti. Selkeä linja eikä liikaa otteita halkeaman ulkopuolella. Halkeama leveilee sen verran, että släbikiipeilykin päätyy ylä vitosen nurkille. Mie en osaa kiivetä tuommosia halkeamia. Tuntui jotenkin paljon vaikeammalta, kuin Säkkipillin yhtä jaksoinen halkeama. No ylös päästiin jännittämisen ja ähistelyn jälkeen. Eskokaan ei jaksanut enää kiivetä, joten päivä oli pulkassa ja siirryttiin rantamökille grillaamaan ja chillaamaan.

Sunnuntain kohteeksi valkattiin Uhrikallio. Siellä en ollutkaan aikaisemmin käynyt. Ihan hauska ja varjoisa kallio. Kuivuminen varmaan ottaa oman aikansa, sillä nytkin kallio valutteli sieltä täältä. Edellisen päivän kiikut painoi hihoissa sen verran, että päivä meni yläköysittelyksi. Esko vastasi päivän lähetyksestä kiivettyään lyhyehkön muuvittelun jälkeen "Tetsuon". Todella hieno reitti tuokin. Ehkä sitä vois joskus harkita kokeilevansa nuita seiskoja itsekin.

Paljon jäi varsinkin Uhrikalliolta hampaankoloon ja alkukausi näkyi siinä, että kestävyys loppui ekan päivän jälkeen. Toivottavasti loppukauteen sais samanlaisen viikonlopun johonkin kotimaan kaltsille aikaiseksi.

Hopiavuori

Esko lämppää reitillä Ensimmäinen Pioneeri

Säkkipilli ja onnellinen soittaja.

Esko ja Dead Ringers.

Jukka liidaa Ensimmäistä Pioneeria.

Olli-Pekka nautiskelee yläköyden voimasta.

Pojjaat reitillä Pahakala

Jukka ja Aallon Helmi.

Olli-Pekan tyylinäyte

Iltaruoka ja maisemat oli kyllä kohillaan.

Mökkirannan maisemaa kehtaa katsella

Uhrikallion perusleiri

Tetsuo on kyllä komian näköinen vääntö

Part 2: Kotopuolen puuhailut

Heti kohta reissun jälkeen helteet yllätti kiipeilijän. Kävin pari kertaa päiväkiikuilla Paten kanssa Pitsalähetti boulderilla yrittämässä vanhaa vihulaista. Alkukaudesta huolimatta reitti tuntui olevan aika lähellä. Pitäisi olla vaan vähän viileämpää. Kertaalleen käytiin Eeron kanssa Punavuoressa yläköysisankareina. Pientä alkukauden jäykkyyttä oli vieläkin havaittavissa, mutta hauskaa oli. Seuraavana perjantaina käytin työkavereita Patamankalliolla kiiepeilemässä Ankkalinna-sektorilla. Pari reittiä liidailin itse työkaverin varmistellessa, mikä tuntui henkisesti melkein soololta, mutta kait se Grigri olis pysäyttänyt ennen äiti maan syleilyä.

No sitten olikin jo Juhannus.

Kävin Paavalinvuoressa avaamassa uusia bouldereita koirakaverin kanssa. Piti kyllä vaan kiivetä vanhoja, mutta kun pari linjaa pomppasi silmille, niin pakkohan ne oli harjata. Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna oli  Halsvuoren Kukkulankuningas tapahtuma, johon ei kyllä pitänyt alun perin edes osallistua, mutta kun kotijoukot lähti lomansa alkuun sukuloimaan ja Eero kävi psyykkaamaan, niin pakkohan se oli mennä. Tapahtuma on siis Jyväskylän kiipeilyseura Projektin eli meidän järkkäämä "leikkimielinen" kiipeilykisa, missä Halsvuoressa kiivetään reittejä ja kilpailu pari saa pisteen jokaisesta noususta. Ei väliä mennäänkö ylä vai alaköydellä kunhan kiipeää reitin puhtaasti. No kestävyyshän se loppui taas heti alkuunsa ja kolme reittiä sain kiivettyä ja yhtä yritettyä pari kertaa. Kyllä vanhalle miehelle tuota tapahtuman kestoa pitäisi pidentää parilla, kolmella tunnilla, että ehtisi etes jotain puuhailla. No mutta hauskaa oli ja kolmestaan Jonnen ja Annan kans käytiin saunomassa Paviljongin saunassa. Voin kertoa, että enempikin olisi mahtunut. Millähän houkutellaan ens kesänä porukkaa ainaki tuplasti jos ei kolminkertaisesti? Pitsoilla?

Kukkulankunkun jälkeen seuraavana päivänä eli sunnuntaina kävin sitten Punavuoressa taas harjoittelemassa reittejä yläköydellä. Hienoja on Punavuoren reitit. Tosin hieman kirpeitä. Maanantaina piti pitää lepopäivä, mutta kotiväen ollessa reissullaan päädyin töiden jälkeen Boulderpajalle pitämään "aktiivisen lepopäivän". Kiipesin siis kaikki paikan alle 6A greidatut linjat ja pari 6A:ta. Hiki tuli ja kivaa oli. Tiistaina piti Eeron kanssa päästä vielä Punavuoreen, mutta satoi vettä, joten päädyttiin uudestaan Boulderpajalle. Ihan ei ehkä neljäntenä peräkkäisenä päivänä ollut enää iskussa, mutta kivaa oli kiivetä.

Jälkimainingeissa täytyy mainita, että yhtäkkiä useamman peräkkäisen päivän kiipeäminen voi olla hasardia. Tällä kertaa kävi niin, että sain vanhan oikean käden nimettömän pulley vamman hieman kipeäksi. Onneksi tuo ei estä kiipeilyä, pitää vaan teipata sormi ennen kiipeilyä.

Pitsalähetti passitti jälleen miehen reenaamaan

Punavuoressa oppimatkalla

Paavalinvuoressa karvakamun kanssa

Halsvuoren Kukkulankunkku: Esko liidailee Pakin pyllistystä

Eero, Taneli ja Lysti cockeri fiilistelemässä kilpailuilmapiiriä

Ville ja Anna kartuttamassa pistetiliä

Liian kuumaa koiralle. Siinä ja siinä, ettei myös kiipeilijöille

Eero fiilistelemässä Rojurännillä

Kisan jälkimaininkeja

Punavuoressa jälleen. Esko liidailee Harpnapo 7b

Jääkausi auki

Ugh. Päästiinhän sitä viimein jääkiipeilemään. Tosin alkuunsa vuoden vaihteessa jäät oli vähän ohuet ja heikosti seinässä kiinni. Pakkasta oli ehkä asteen verran ja joka toisena päivänä lämmintä aste tai kaksi. No jäätä nyt kuitenkin oli juuri sen verran, että siihen ruuvin sai ja kausi saatiin auki.

Seppiksellä näyttää tänä vuonna valuttavan todella hienosti. Jos ei kovia pakkasia tule tukkimaan veden virtausta niin jäätä saadaan varmaan ennätyksellisen paljon. Paria hys hys linjaa odotellaan myös, mutta saapa nähdä miten tässä käy.

Tänä vuonna lähdin jääkauteen soitellen sotaan ja suoraan köyden terävään päähän. Kummallakaan kerralla Seppiksellä ei tullut kiivettyä yhtään yläköydellä. Harvinaista tällaiselle yläköysisankarille. Eka kerralla liidasin Seppiksen keskilinjan joka on edellisen kerran ollut liidikelpoinen ehkä reilu viis vuotta sitten. Ihan hauska linja ja kauden ensimmäiseksi ihan sopivan haastava. Toiseksi kiipesin aivan vasemmasta nurkasta linjan joka yleensä on aivan kuiva ja lahoa jäätä siinä vaiheessa kun muut linjat ovat kiipeilykelpoisia. Oli aika jännää, kun ekalle 10 metrille sai yhden 10 senttisen ruuvin. Lopussakin jää veinasi loppua kesken, mutta onneksi sitä oli juuri sopivasti.

Toisella käyntikerralla kiipesin keskilinjan uudelleen. Tällä kertaa jää oli parempaa laadultaan. Toki pakkastakin oli pari astetta, kun edellisellä kerralla oli yks plussalla. Sitten kiipesin hieman keskikohdan oikealta puolelta hauskan ramppikikkailun. Siihen ei tosin oikein ruuveja tahtonut saada, mutta kiipeily oli kohtalaisen helppoa. Sitten kun ruuveja alkoi saada paremmin oli kiipeily vastaavasti vaikeampaa ja loppuun sai tehdä manttelin hyllylle, kun jäät loppui ennen toppia. Hyviä jäälinjoja kaikki. Toivottavasti talvi tarjoaisi vielä jotain muita liidikelpoisia uusia linjoja talven edetessä.

Toissa viikon piti sitten koko eteläisessä Suomessa pakkasta, joten päätettiin viikko sitten(13.1.) käydä Kouvolan seudulla kiipuilemassa. Valkealan Lintojan vuorella on hienoja linjoja sinnepä suunnattiin Antin kanssa täältä Jyväkylästä ja Mikko ja Ville tulivat Heltsingistä. Kovia epäilyksiä oli jään määrästä ja meikäläisen loputtomasta optimismistä huolimatta jäätä oli liian vähän liidattavaksi. Soolottavaksi ihan kohtuudella, mutta ruuveja siihen ei saanut. Paria linjaa kävin kuitenkin kopistelemassa, mutta pakit piti ottaa. Kiivettiin siis jäätä yläköydellä ja laitettiin parille mikstalinjalle yläköydet.

Yläköydellä jää oli ihan kivaa kiivetä ja sai ainakin lämmöt päälle autossa kököttelyn jälkeen. Antti mies paineli suoraan ekalle mikstalinjalle. Vilkaisi yläköydellä muuvit kuntoon ja kyseli valokuvaajaa paikalle siltä varalta, että liidi menee. Olin juuri laittamassa köyttä kiinni, joten huutelin, että vedän pari kertaa yläköydellä ja tulen sitten ottamaan kuvia. No mutta eipä siinä ehtiny juuri yläköysitellä kun mies oli jo reitin liidannu. No tällä kertaa ei nyt tullut kuvia suoritteesta.

Mentiin sitten Villen kans kokeileen reittiä. Ville lähti yläköydellä ja tippui sieltä täältä täysin arvaamattomasti. Liidi ei kuulemma ihan suoraa ollut lähössä. Lähdin itse testaamaan reittiä ja minun hakuilla hakkuotteet tuntuivat aika hyviltä, mutta reitin yläosassa olin sen verran puhki, että en ollut kyllä yhtään varma uskaltaisinko tätä liidata. Tulin alas lepuutin vähän käsiä ja otin uuden yrityksen yläköydellä. Nyt sain koko reitin kiivettyä, mutta kyllä se koville tuntui ottavan.

Vertailtiin hakun teriä ja todettiin, että Villellä oli vaan liian tylsät terät. Lainasin Villelle hakkuja ja Villehän otti ja lähti liidaamaan. Tuumasi vaan mennessään, että eipä tässä ainakaan valon määrä lisäänny, joten antaa mennä vaan. Kiipeily sujui mallikkaasti, mutta yläosassa alkoi miestä puuduttaa, joten hätä hiipi mieleen ja seuraavaan hakkuotteeseen mentiin niin rivakasti, että jalka lipesi eikä käsi enää pysynyt seinälle jääneessä hakussa. Kipinät lensivät ja raudat kolisivat kalliota vasten kun mies tipahti pari metriä alaspäin köyden varaan. Kyllä mikstakiipeily on hienoa puuhaa. Sitten olikin minun vuoro ja sen verran pimeää, että otsalamput sai kaivaa esille. Alku lähti ihan hyvin ja päätin ottaa todella rauhallisesti, sillä yläosassa vielä voimia tarvittaisiin. Muuvit tuntui kulkevan hyvin ja pitkän muuvin jälkeen jalkaotteetkin löytyivät paremmin kuin yläköydellä kavutessa. Yritin rauhoittaa pääkoppaa ja heiluttelin happoja käsistä. Ei sillä, etteikö niillä happotasoilla olisi voinut reitistä selvitä, mutta halusin ottaa varman päälle. Pari ravistusta ja muuvi. Toiset ravistelut ja toinen muuvi ja pääsin kuin pääsinkin kallion laelle seisomaan. Viimeinen klippi ja siinä se oli - reitti kiivetty.

Villellä oli vielä reitti kiipeämättä joten uutta yrkkää vaan. Alku meni taas hyvin ja loppu alkoi häämöttää. Tällä kertaa Ville pääsikin edellisen sähellyskohdan ohi sai viimeisen pultin klipattua ja homma näytti jo olevan valmis. Mutta ei. Väsymys hiipi käsivarteen ja epäilys mieleen ja viimeisestä kohtaa mistä nyt voi tippua mies sähläsi jalan irti ja vetovoima nykäisi ukon kipinöiden sinkoillessa jälleen köyden varaan kiikkumaan. No ensi kerralla sitten.

Antti oli viritellyt sillä välin yläköyden toiselle mikstalinjalle. Tätä linjaa yritettiinkin jo viime keväänä, mutta silloin ei aivan sitä päästy. Nyt kiivettiin reitti yläköydellä ja se tuntui olevan ihan mentävissä. No ensi kerralla sitten liidiä lissää.

Meitsi Seppiksen keskilinjalla

Pate kakkostelee ja kivaa on

Eero kakkostelee samaa Seppiksen keskilinjaa. Hieman parempi jään laatu.

Eero kakkosena keskilinjan oikealla puolella

Lintojan maisemia. Lunta ei liikoja ollut. Nyt viikkoa myöhemmin jäätä jo varmaan ihan hyvin.

Vielä ei jäätä ollut liidattavaksi asti, mutta tulossa on ihan lupaavan oloisesti.

Antti mikstailee

Urpot lähestyy kohdetta

Suomikiipeilyn luksusta. Pimeää, mutta tällä kertaa ei onneksi ihan niin kylmää.

Ville vääntää

Mikstahommaa

Pimeässä liidaamisessa on kyllä ihan omanlaisensa fiilis.

Antti tykittää seuraavaa  linjaa. Ens kerralla sitten liidejä paukkuu enempikin. Vai miten se oli?