Villen kanssa aloitimme kiipeilyharrastuksen vuosituhannen vaihteesa Oulusa. Oltiin samalla vuosikurssilla opiskelemassa ja jotenkin molemmat päädyttiin myös kiipeilemään. Muutaman vuoden jälkeen miehen innostus kuitenkin lopahti ja minä päädyin harrastamaan vähän eri porukoihin. Elämä vei eteenpäin eikä ihan kaikkiin vanhoihin kavereihin tullut pidettyä aktiivisesti yhteyttä. Olikin iloinen yllätys, kun syksyllä törmättiin jälleen ja kuulin, että Ville oli alkanut taas kiipeillä seinille. Päätettiin katella jos vaikka kevät puoliskolla Korolle.
Vielä viikolla yritti tulla mutkia matkaan, kun ke ja to olin EA1 kurssilla ja keskiviikkona olo oli kuin haudasta nousseella. Karmeita vilunväristyksiä ja pää oli tukossa. Olin jo heittämässä pyyhettä kehään reissun osalta, mutta iltapäivää kohti olo hieman parani. Ihmeellistä sinänsä sillä yleensä jos päivällä on tullut vilun väreitä illalla ollaan 39 lämmöissä. Illalla posket hehkui punaisena, kun poskiontelot yrittivät poistaa pöpöjä. Olin päättänyt, että jos torstaina aamupäivällä on huonompi olo en lähde perjantaina reissuun. Torstai oli kuitenkin jo parempi ja päätin lähteä reissuun jos ei muuta niin varmistelemaan ja katselemaan maisemia. Perjantaina ajellessa olo ei enää paljoa heittänyt normaalista ja odotukset olivat korkealla.
Perjantai-iltapäivän pyörin ympäri Oulua kaupoilla ja keräämässä porukkaa autoon. Siinä puoli kaheksan aikaan päästiin viimein liikenteeseen. Ilta venyi hieman pitkälle, mutta kaikki oli ilmeisen tyytyväisiä kun perille päästiin ilman suurempia kommelluksia. Varailtiin punkat, järkättiin vähän kamoja, höpistiin muiden kans ja painuttiin pehkuihin jotain kahdentoista maissa.
Peräposion koululla on hyvät majoitussetit ja aika lähellä Korouomaa
Patjoja ja sänkyjä riittää ainakin kahdelle kymmenelle
Lauantai
Aamuherätys oli tuumattu seiskan pintaan, mutta porukka alkoi heräillä jo aiemmin ja keittiön kolina yhdistettynä päivän valoon herätti jo varttia vaille. Toisaalta tämäkin oli jo ihan hyvä aika kun on kotona tottunu heräämään kuuden maissa lasten heräillessä. Olin aika tokkurassa edellisen päivän ajomatkasta, mutta kahvilla päivä käynnistyy.
Lauantain ohjelmaksi oli tuumattu Villen kans Ruskean katsastaminen ja oman kuntotason tarkistus. Homman ideana oli pitää toiminta mukavuusalueella tai ainakin hyvin lähellä sitä. Suunnitellaan toimintaa sunnuntaille sitten sen mukaan miltä miehistä tuntuu. Olin varautunut myös siirtymään Ruskealta Mammutille mikäli tuntuu, että ollaan liikaa mukavuusalueen ulkopuolella.
Keli näytti kyllä lupaavalta. Viikolla oli ollut ihan kunnon yöpakkasia ja nyt viikonlopulle lupaili pilvistä ja nollan tienoille. Toki ilmassa oli lunta, mikä tiesi märkää päivää, mutta hei jää voisi olla aika pehmeää. En muista olenko koskaan noin 14 vuoden "jääkiipeilyuran" aikana käynyt Korolla niin, että yöllä ei pakkanen hiipisi pariin kymppiin. No nyt olisi semmosta herkkua luvassa. Itse voi sitten kaikki päättää onko parempi kun on märkää ja herkku jäätä vai auringon paiste ja betonia.
Minä kun nihilistinä kyttään aina kelloa, niin tällä kertaa oltiin kyllä aika vahvasti rentous alueella. Parkkiksella oltiin joskus ysin jälkeen. No onneksi lähis Ruskealle ei kestä kauaa. Lenssun jälkeen sykkeen nostaminen hieman hirvitti ja Ruskean mäen kiipeäminen toimi hyvänä testinä kropalle. Vähän tuntui normaalia tuskaisemmalta, mutta aika hyvin mäki nousi kuitenkin. Siis game on.
Ruskealla oli aika hyvin jäätä. Tosin virta oli kääntynyt vasempaan laitaan ja pidemmillä pilareilla joko satoi vettä tai jää oli karmeaa kukkakaalia. Tänään oli siitä outo päivä, että Ruskealla ei ennen meitä ollut ketään. Yleensä Ruskealla ei tällaisella populaatiolla tarvitse yksin huiskia. Saatiin siis valita linjat rauhassa ja päädyttiin oikeaan laitaan, hieman kiivetyimmän linjan viereen. Tästä kohtaa sai ihan kohtuu linjan linkkaamalla yläosassa vielä jyrkähkö pilari. Näytti siltä, että tuon ei pitäisi olla liikaa pois mukavuusalueelta. Eikä ollutkaan. Olipa tosi hauskaa jääkiipeilyä. Sormet ei ollu jäässä, suurin osa iskuista upposi ekalla svingillä ja jää oli vieläpä helppoa varmistaa. Voiko jääkiipeilyltä enempää toivoa? No tietty aurinko olis voinu paistaa, mutta eipä lähetä nyt hakemaan kuuta taivaalta.
Pidettiin liidien välillä leppoisat evästauot ja otettiin muutenkin rauhallisesti. Molemmat veti kaks liidiä ja niihän se sitten kello olikin jo sen verran pykälässä, että poistuttiin saunan suuntaan, huoltamaan ja saunomaan. Olipahan todella hyvän mielen päivä. Metrejäkin kertyi ihan kivasti. reilu 200 per nenu. Tuumasin Villelle, että reissun tavoitteet tuli saavutettua. Ruskeavirran liidaaminen mukavuusalueella oli reissun päätavoite ja kiipeäminen oli niin kivaa, että sitähän ei veinannut malttaa lopettaa. Niinhän se sitten saunan ja huollon jälkeen vihdoin ruokalautasen ääreen istahtaessa kello olikin jo yhdeksän illalla.
Ruskeavirta kevätkunnossa. Aika hienoa linjaa tulossa tuohon vasempaan laitaan. Nyt vaan tuli vettä kun suihkussa.
Hauskaa oli ja hikeä puskee. 15 vuotta vanha Mammutin takki ei enää liikaa hengitä, mutta pitää kyllä hyvin vettä. Muuten varusteet toimi kyllä hienosti. Mukaan lukien nuo uudet hanskat.
Ville herkuttelee kakkosena
Ville liidailee juuri sopivan pehmoista jäätä. Jätettiin toinen köysi laskeutumista varten fiksatuksi toiminnan nopeuttamiseksi.
Naatiskellaan räntäsateessa. Märkää on mutta varusteet toimii. c Ville Ojansivu
Ruskevirta on kyllä ihan kunnioitusta herättävä jääputous
Päivän viimeinen liidikin jaksaa hymyilyttää.
Sunnuntai
Nyt kun reissun tavoitteet tuli saavutettua ekana päivänä voitiin siirtyä haaveiden pariin. Korojoen alajuoksulla on pari aika jämäkkää putousta. Näistä toinen eli Sininen putous(Sudenhammas) oli tiedustelulähteiden mukaan hyvässä kunnossa. Kaunein taas oli kuulemma jo parhaat päivänsä nähnyt. Tai no Tapsan mukaan kiipeily oli hyvää, mutta varmistaminen haastavaa, eli ei meikän heiniä. Siniselle putoukselle lähestyminen Piippukodan parkkikselta kestää polkua pitkin noin tunnin. Ilman polkua kahdesta kolmeen tuntia riippuen lumitilanteesta ja lähestyjien kunnosta. Lauantaina Sinisellä oli vieraillut kaksi köysistöä ja pari viikkoa aiemmin yksi, joten ainakin polun piti olla kunnossa.
Edellinen yritys reittiin ei menny niinku Strömsössä 2009 Korouomassa. Kunnioitus linjaa kohtaan oli ainakin kovalla tasolla ja tästä syystä olin uskaltanut vain haaveilla joskus kauniina päivänä reitin kiipeäväni. Onhan se kaunis putous. Väri on komean sininen ja se seisoo jylhänä laakson seinällä. On jyrkkää, puikkoa, joskus vapaana seisovaa pilaria ja kaikkea parhautta mitä nyt jääkiipeilyltä voi toivoa. Se vaatii huomiota ja käytöstapoja. Sitä pitää lähestyä tositarkoituksella, eikä vain puolihuolimattomasti ajatukset arkirutiineissa. Suoraan sanoen linja on sen näköinen, että sen alle saapuessa kiipeilyaikeita pyöritellen alkaa kummasti paskapaikka kutsua.
Aamulla oltiin jälleen Villen kans todella hitaita. Parkkipaikalta lähdettiin kävelemään viimein kymmenen aikoihin. Kovin montaa nousua ei siis tälle päivälle olisi tulossa. Varsinkin kun luvattiin olla jo neljäksi takaisin parkkiksella.
Ajatuksen tasolla olin lähtenyt liikkeelle siitä, että pitäähän sen nyt tällä kunnolla mennä. Ottaa vaikka useamman yrityksen jos ei muuten. Kun putous sitten tunnin kävelyn jälkeen metsän seasta paljastui oli ajatus kyllä taas, että on se kyllä perskele vaikean näkönen. Tilanne siis 1-0 Sudenhampaalle. Käveltiin alle, kuvattiin ja ihmeteltiin. Kummasti alkoi tuntua siltä, että Raekallion poika on nyt ihan väärässä paikassa. Tämän päivän toiminta ei siis enää pysyny mukavuusalueella. No mutta mitäs siistiä se nyt aina on huiskia itelle helppoja pätkiä?
Ei siis auttanut kun vähän lounas evästä huuleen, ruuvit valjaisiin, köysi kiinni ja menoksi. Ihmettelin vähän mistä ne eilisen pojjaat oli kiivenny, kun ei paljon jälkiä näkyny. No näkyhän niitä sitten kun tarkkaan katsoi, mutta keskelle alun ramppia yläkerrasta osuva suihku oli ilmeisesti pyyhkinyt eilisen jäljet suht vahvasti. Viimeksi kiivettiin ramppi ihan kallion viertä, mutta nyt vesisuihku osui siihen sen verran mallikkaasti, että päätin lähestyä pilaria hieman suoremmalla linjalla. Säästyin enimmältä vesisuihkulta, mutta alku oli sitten kohtuu jyrkkää kiipeilyä jo itsessään.
Onnistuin kylvämään alkuun neljä ruuvia. Kömmin pilarin alle ja ei se nyt niin pahalta näyttänyt. Päätin kuitenkin mennä pilarin taakse vähän ravistelemaan käsiä. VIRHE tai no ei ehkä fyysisesti, mutta henkisesti kyllä. Siellä luolassa oli niin mukava seisoskella ja huudella Villelle, että pakit oli kyllä enemmän kuin lähellä. Kymmenen minuuttia tuumailtuani totesin Villelle, että laitan pilariin ruuvin ja katotaan lähenkö ylös vai alas. Kömmin luolasta pilarille ja väänsin ruuvin. Oli siihen joku toinenkin ruuvin laittanut aika lähelle. Ville onnistui psyykkaamaan, että kyllä sie aina yhen ruuvin saat laitettua ja katot sitte jos menis toinenkin. Pilarin alku oli aivan pysty jos ei hieman päälle kaatuva. Leveitä puikkoja joiden välissä vähän kapeampia. Varmistettavuus näytti kuitenkin sen verran hyvältä, että päätin lähteä kokeilemaan.
Ruuvi, toinen ja kolmas meni ihan mukavasti. Välillä ravistelemalla sai hapot pysymään aisoissa. Vajaa pari metriä ennen kulman loivenemista alkoi tuntua, että ei tätä pääse. Pumppi alkoi kasautua erittäin hitaasta kiipeilystä johtuen. Päätin ottaa erityisen rauhallisesti yksi hakku kerrallaan ja varoa roikkumasta kumpaakaan kättä liian pumppiin. Neljättä ruuvia vääntäessä en saanut sitä tarpeeksi nopeasti aluilleen, jouduin nopeasti tökkäämään sen takaisin valjaisiin ja ravistelemaan taas käsiä. Alkoi vähän pelottaa, että näinköhän sen saa paikalleen. No ei muuta kun hengittää rauhassa ja äkkiä ruuvi aluilleen ja menihän se. Kulma loiveni ja pumpin sai lähes heti ravisteltua käsistä. Jännä miten paljon nopeampaa on kiivetä vain hieman loivempaa jäätä. Ilon huutoa en uskaltanut päästää ennen kuin vasta jään jo loputtua.
Mutta hei mitäs tuli tehtyä? Kiipesin ekan WI5 reitin. Wuuhuu! Olipas hemmetin siisti linja! Kaikki tämän kauden surkeat kelit Keski-Suomessa kyllä kuittatui hetkessä. Aivan mahtavaa kiipeilyä. Tämän luokan reitit alkaa nimen omaan olemaan sitä kiipeilyä. Pystyä, puikkoa ja kaikkia hienoja muotoja. Suosittelen kyllä kaikille, jotka pystyy Ruskeanvirran liidaamaan mukavasti. Sudenhammas menee silloin ehkä hieman ulos mukavuusalueelta, mutta on kyllä täydellisesti sen arvoinen reitti. Ville kiipesi kakkosena ja tuumaili, että joutuu ehkä vähän reenaamaan ennen kuin on valmis liidaamaan. Heitettiin siis narut puun ympäri ja lähdettiin tarpomaan Piippukotaa kohti. Takaisinpäin ei tarvinnut enää säästellä voimia ja kellokin oli jo vaikka mitä, joten vedin sen kestävyysreeninä ilman taukoja.
Korojoen maisemat on kyllä aika hienoja. Nyt kun sinne on rakennettu siltoja on lähestyminenkin aika paljon helpompaa. Aiemmin talvella paikalle mennessä voin kyllä suositella leveitä suksia. Muutoin lähestyminen voi tehdä tuskaa.Voi olla, että silloin kannattaisi muutenkin lähestyä kesäkiipeilypaikan kautta, kuten Rovaniemen possella on tapana.
Lähestymispolku oli tällä kertaa hyvässä kunnossa. Otettiin silti lumikengät lisäpainoksi. Veinattiin käydä yhdellä pikkuputouksella, vaan jäipä käymättä. c Ville Ojansivu
Korojoen maisemaa.
Sininen putous on nimensä veroinen. c Ville Ojansivu
Tässä vaiheessa alkoi miestä hirvittää. c Ville Ojansivu
Jääkiipeilyguru Will Gadd kertoi, että RedBull antaa siivet. Täytyyhän sitä testata. c Ville Ojansivu
Kallion laidassa satoi niin paljon vettä, ettei innostanut lähteä sieltä liikkeelle. c Ville Ojansivu
Putous oli kyllä läskissä kunnossa. Nurkan takana olis ollu vapaana roikkuva puikko, jos ois löytyny ylimäärästä energiaa tuhlattavaksi. c Ville Ojansivu
Ville on sitä mieltä, että reitti oli ihan jees. Päältä on asialliset näkymät rotkolaaksoon.
Tollo topissa. Kiipeily oli niin ihanaa, että kasvoi tatti päähän. Videota tulee kuhan jaksan leikkailla. c Ville Ojansivu
Gear corner
Kiivettiin reissu meitsin "uudella" Tendonin ambition sinkkuköydellä. Heittomerkit siitä syystä, että köysi oli ehtinyt olla mulla hyllyssä puoltoista vuotta. Olin minä sen toki myyntipaketista poistanut, mutta jostain syystä se oli säästynyt tähän asti ilman käyttöä. Oli kyllä hienoa näin märässä kelissä kiivetä uudella dry käsitellyllä köydellä. Köysi ei kastunut ollenkaan ja illalla kuivattamista ei tarvinnut hermoilla. Eka liidissä Ruskealla köysi ei ihan riittänyt ylös asti, mutta kummasti ne venyy. Toisella liidillä se riitti jo heittämällä ja jäi vielä metri varaakin.
No mites ne hanskat sitten? Päädyin käyttämään koko reissun nuita uusia ORn Alibi II hanskoja. Olipas loistavat värkit. Tietty ne kastui läpi, mutta olivat lämpöiset märkinäkin ja kuivuivat takin alla lähes kuiviksi varmistellessa liidaajaa. Nyt oli tietysti tosi lämmintä, niin kylmän kestosta ei osaa sanoa ennen ensi talvea, mutta luulen että nämä menee reiluun kymmeneen pakkasasteeseen varsin hyvin.
Hakuissa mulla on ollu nuo Krukonogin jääterät PN0(A). Ukot ihmetteli illalla, että miten näillä voi lyödä jäähän. No minusta ne toimii loistavasti. Teräkulma on sama kuin Petzlin orkkis mikstaterissä, jotka näissä Ergoissa tulee vakiona. Terän otsa on jo valmiiksi aika loiva ja "kotkankynnen" muoto tekee siitä helpomman lyötävän kuin tuosta orkkis mikstaterästä. Petzlin jääterästä en osaa sanoa, kun en ole sellaista koskaan käyttänyt. Kovempiin pakkasiin täytyy tuota terän otsaa kyllä vielä viilata terävämmäksi, mutta näillä lämmöillä se toimi hyvin suoraan paketistakin.
Villellä oli pari uutta Petzlin Laser Speed Light ruuvia. Nämä oli kyllä aika hienoja pelejä. Ruuvi lähtee puremaan paremmin, kuin mikään tähän asti testaamani ruuvi. Uusia Griveleitä en ole testannut, mutta lähes kaikki muut olenkin. Ovat todella keveitä alumiinirungon ansiosta ja ruuvaaminen on helppoa. Miinuksena täytyy sanoa, että märkään jäähän ruuvi jotenkin jännästi töksähtää. Pienellä voimalla lähtee kuitenkin vetämään ihan hyvin. Kuivalla jäällä emme huomanneet vastaavaa ominaisuutta. Muutaman päivän käytön jälkeen teräskärjistä oli käsittely irronnut. Liekö ensimmäisen mallivuoden ongelma tuotantoprosessissa. Jää nähtäväksi. Toimintaa käsittelyn irtoaminen ei kuitenkaan mielestäni haitannut. Liekö sitten ruostuvat helpommin?
