Rojektilla

Eipä ole saanut aikaiseksi vieläkään aktivoitua itseensä ulkokiikuille. Laitoin kuitenkin kotiseinän kesämoodiin ja muutaman kerran olen saanut itseni sinne revittyä. Mukavaahan tuo reenailu on ollut ja tässä olenkin aktivoitumaan päin. Alkoi tuossa mietityttämään päivän kunto ja mikäs sen parempi mittari, kuin vanhat rojektit. Heitin rensselit selkään ja painelin rojektille. Eihän tämmöstä takapuolen roikuttamista kukaan jaksa katella, niin päädyin yläköysi sooloon.

Lämppäilin ensin Salakaato trädi linjalla ja viilis jäi, että vähän oli homma tsyykkistä, mutta ihan hyvin se tuli noustua kuitenkin. Sitten vaan rojektin kimppuun. Enpä syksyltä ihan hirveän hyvin muistanu muuveja. Alkukin oli aika hakusessa, mutta pääsin katon alle pienellä väännöllä. Tästä se taistelu sitten taas alkoikin. Muuvit oli hukassa, otteita ei oikein ensin löytynyt ja kaikki oli pielessä. Jonkinlaisen yrkän kruksimuuviin sain kuitenkin tehtyä. Pari yrkkää lisää ja olinkin sen verran puutunut, että päätin laskeutua alas ja ottaa seuraavaan yrkkään shuntin mukaan, että pääsen kruksin ohi köydestä vetämällä. Lähtö alun muuveille tuntui paljon paremmalta. Puolesta välistä otin kuitenkin pannut kun missasin kriittisen jalkaotteen täysin. Pikku lepo ja vääntö katon alle. Päätin ottaa vielä yhden yrityksen kruksiin ja vetää sitten köydellä itseni siitä yli. Nyt kruksiin lähtö tuntui heti paremmalta. Jotain onnistui paremmin ja sain jo käden listalle, mutta ei se siellä pysynyt. Ei mennyt siis, mutta yllätyin siitä miten hyvin kuitenkin verrattuna ekaan yritykseen. No ehkä ens kerralla sitten. Vedin itseni kruksin yli ja seuraava muuvikin tuntui olevan todella lähellä. Sain sormet listalle, mutten pystynyt pitämään kiinni. Lähellä siis ollaan, muttei ihan perillä. Jospa tänä kesänä kuitenkin.

Kuka tän on ulos päästäny?

Boulderkauden avaus takkuillen

Siirtymä jääkaudesta boulderointiin on tänä vuonna tökkinyt ihan huolella. Näin vähän arvelin jo tuolta Posiolta kotiapäin lähtiessäni. Reissu vaan oli niin hemmetin hienoa settiä. Kiva keli, todella hieno jään laatu ja kaikin puolin mukavaa. Tästä siirtymä parin muuvin voimavääntöihin tuntui todella kaukaiselta ajatukselta.

Urheasti kuitenkin hyppäsin Paten matkaan Paasivuoreen tarkastaan oisko boulderit talven aikana vaikeutuneet. Ja olihan nuo. Suoritus oli aivan järkyttävän jäykkää menoa. Lihaksien voimantuottoa ei vaan saanut aktivoitua. Tunsi, että lihaksissa olisi kyllä voimaa, mutta en vaan saanut puristettua kivestä otetta. Kyllä taas on vaikiaa, mutta tämmöistä se nyt vaan sitten on muutaman kerran ajan ennenkuin pääsee juonesta kiinni. Heti tuolla eka kerralla sain vasemman olkapään jotenkin venäytettyä ja on ollu kohta kuukauden kipeä. No sitä se teettää, kun kohdistetaan jääkauden jälkeen jumisiin lihaksiin liikaa voimaa. Muistakaa venytellä!

Huhtikuun  reippailusaldo oli kaks boulderointia, kaks kuntopiiriä, yks lenkki ja kerta joogaa. Aika selkeä ylimenokausi siis. Ei tuolla määrällä paljon kuntoa kehitetä. Mutta pääkopan tuolla saa kyllä kasaan ja motivaatio tekemiseen tuntuu taas palaavan. Nyt täytyy vaan saada kotiseinä kesäkuosiin ja alkaa puristella muovipalikoita. Ehkä tää tästä sitten taas.

Pate matalalla reililäpsyttelyllä - Äimänkäki 6A. Meikän mielestä ainaki 6B. No tiiäppä tuosta kun oli niin pirun jäykkää. Tää oli uusi variaatio, ja varmaan kiven paras reitti. Jos jostain syystä tuonne eksyt niin kokeile ihmeessä.

Pari muuvia ja mies ihan puhki. No mutta aurinko paistaa ja ulkoilu on kivaa.

Toisella reissulla avattiin toinen uusi reililinja - Reilileikki 6A

Jääkauden päätös Korolla

Pääsinpäs käymään siellä Korouomassa. Koville otti järjestelyt tällä kertaa. Ensin en veinannut löytää ketään kaveriksi. Mikähän lie täällä ihmisille tullut kun kaikki reenailee vaan sisällä kalliokautta varten jo tammikuussa? Saas nähä onko jäbät kesällä sitten ihan timanttisessa iskussa. No joka tapauksessa sitten kun löysin kaverin tuli sille viimehetkellä muita esteitä. Onneksi huomasin Oulun kiipeilyseuran reissun heti viikon päästä eli viikon 13 viikonlopulla. Tämä olikin huippuveto. Pääsi näkemään muutamaa vanhaa tuttua ja majoitus ja muu säätö tuli ulkoistettua järjestävälle taholle. Itselle jäi kiipeily ja sosialisoiminen. Ei lainkaan huono vaihtoehto. Vinkin reissusta sain Ojansivun Villeltä, joka oli itsekin suunnitellut osallistuvansa.

Villen kanssa aloitimme kiipeilyharrastuksen vuosituhannen vaihteesa Oulusa. Oltiin samalla vuosikurssilla opiskelemassa ja jotenkin molemmat päädyttiin myös kiipeilemään. Muutaman vuoden jälkeen miehen innostus kuitenkin lopahti ja minä päädyin harrastamaan vähän eri porukoihin. Elämä vei eteenpäin eikä ihan kaikkiin vanhoihin kavereihin tullut pidettyä aktiivisesti yhteyttä. Olikin iloinen yllätys, kun syksyllä törmättiin jälleen ja kuulin, että Ville oli alkanut taas kiipeillä seinille. Päätettiin katella jos vaikka kevät puoliskolla Korolle.

Vielä viikolla yritti tulla mutkia matkaan, kun ke ja to olin EA1 kurssilla ja keskiviikkona olo oli kuin haudasta nousseella. Karmeita vilunväristyksiä ja pää oli tukossa. Olin jo heittämässä pyyhettä kehään reissun osalta, mutta iltapäivää kohti olo hieman parani. Ihmeellistä sinänsä sillä yleensä jos päivällä on tullut vilun väreitä illalla ollaan 39 lämmöissä. Illalla posket hehkui punaisena, kun poskiontelot yrittivät poistaa pöpöjä. Olin päättänyt, että jos torstaina aamupäivällä on huonompi olo en lähde perjantaina reissuun. Torstai oli kuitenkin jo parempi ja päätin lähteä reissuun jos ei muuta niin varmistelemaan ja katselemaan maisemia. Perjantaina ajellessa olo ei enää paljoa heittänyt normaalista ja odotukset olivat korkealla.

Perjantai-iltapäivän pyörin ympäri Oulua kaupoilla ja keräämässä porukkaa autoon. Siinä puoli kaheksan aikaan päästiin viimein liikenteeseen. Ilta venyi hieman pitkälle, mutta kaikki oli ilmeisen tyytyväisiä kun perille päästiin ilman suurempia kommelluksia. Varailtiin punkat, järkättiin vähän kamoja, höpistiin muiden kans ja painuttiin pehkuihin jotain kahdentoista maissa.

Peräposion koululla on hyvät majoitussetit ja aika lähellä Korouomaa

 Patjoja ja sänkyjä riittää ainakin kahdelle kymmenelle

Lauantai

Aamuherätys oli tuumattu seiskan pintaan, mutta porukka alkoi heräillä jo aiemmin ja keittiön kolina yhdistettynä päivän valoon herätti jo varttia vaille. Toisaalta tämäkin oli jo ihan hyvä aika kun on kotona tottunu heräämään kuuden maissa lasten heräillessä. Olin aika tokkurassa edellisen päivän ajomatkasta, mutta kahvilla päivä käynnistyy.

Lauantain ohjelmaksi oli tuumattu Villen kans Ruskean katsastaminen ja oman kuntotason tarkistus. Homman ideana oli pitää toiminta mukavuusalueella tai ainakin hyvin lähellä sitä. Suunnitellaan toimintaa sunnuntaille sitten sen mukaan miltä miehistä tuntuu. Olin varautunut myös siirtymään Ruskealta Mammutille mikäli tuntuu, että ollaan liikaa mukavuusalueen ulkopuolella.

Keli näytti kyllä lupaavalta. Viikolla oli ollut ihan kunnon yöpakkasia ja nyt viikonlopulle lupaili pilvistä ja nollan tienoille. Toki ilmassa oli lunta, mikä tiesi märkää päivää, mutta hei jää voisi olla aika pehmeää. En muista olenko koskaan noin 14 vuoden "jääkiipeilyuran" aikana käynyt Korolla niin, että yöllä ei pakkanen hiipisi pariin kymppiin. No nyt olisi semmosta herkkua luvassa. Itse voi sitten kaikki päättää onko parempi kun on märkää ja herkku jäätä vai auringon paiste ja betonia.

Minä kun nihilistinä kyttään aina kelloa, niin tällä kertaa oltiin kyllä aika vahvasti rentous alueella. Parkkiksella oltiin joskus ysin jälkeen. No onneksi lähis Ruskealle ei kestä kauaa. Lenssun jälkeen sykkeen nostaminen hieman hirvitti ja Ruskean mäen kiipeäminen toimi hyvänä testinä kropalle. Vähän tuntui normaalia tuskaisemmalta, mutta aika hyvin mäki nousi kuitenkin. Siis game on.

Ruskealla oli aika hyvin jäätä. Tosin virta oli kääntynyt vasempaan laitaan ja pidemmillä pilareilla joko satoi vettä tai jää oli karmeaa kukkakaalia. Tänään oli siitä outo päivä, että Ruskealla ei ennen meitä ollut ketään. Yleensä Ruskealla ei tällaisella populaatiolla tarvitse yksin huiskia. Saatiin siis valita linjat rauhassa ja päädyttiin oikeaan laitaan, hieman kiivetyimmän linjan viereen. Tästä kohtaa sai ihan kohtuu linjan linkkaamalla yläosassa vielä jyrkähkö pilari. Näytti siltä, että tuon ei pitäisi olla liikaa pois mukavuusalueelta. Eikä ollutkaan. Olipa tosi hauskaa jääkiipeilyä. Sormet ei ollu jäässä, suurin osa iskuista upposi ekalla svingillä ja jää oli vieläpä helppoa varmistaa. Voiko jääkiipeilyltä enempää toivoa? No tietty aurinko olis voinu paistaa, mutta eipä lähetä nyt hakemaan kuuta taivaalta.

Pidettiin liidien välillä leppoisat evästauot ja otettiin muutenkin rauhallisesti. Molemmat veti kaks liidiä ja niihän se sitten kello olikin jo sen verran pykälässä, että poistuttiin saunan suuntaan, huoltamaan ja saunomaan. Olipahan todella hyvän mielen päivä. Metrejäkin kertyi ihan kivasti. reilu 200 per nenu. Tuumasin Villelle, että reissun tavoitteet tuli saavutettua. Ruskeavirran liidaaminen mukavuusalueella oli reissun päätavoite ja kiipeäminen oli niin kivaa, että sitähän ei veinannut malttaa lopettaa. Niinhän se sitten saunan ja huollon jälkeen vihdoin ruokalautasen ääreen istahtaessa kello olikin jo yhdeksän illalla.

Ruskeavirta kevätkunnossa. Aika hienoa linjaa tulossa tuohon vasempaan laitaan. Nyt vaan tuli vettä kun suihkussa.

Hauskaa oli ja hikeä puskee. 15 vuotta vanha Mammutin takki ei enää liikaa hengitä, mutta pitää kyllä hyvin vettä. Muuten varusteet toimi kyllä hienosti. Mukaan lukien nuo uudet hanskat.

Ville herkuttelee kakkosena

Ville liidailee juuri sopivan pehmoista jäätä. Jätettiin toinen köysi laskeutumista varten fiksatuksi toiminnan nopeuttamiseksi.

Naatiskellaan räntäsateessa. Märkää on mutta varusteet toimii. c Ville Ojansivu

Ruskevirta on kyllä ihan kunnioitusta herättävä jääputous

 Päivän viimeinen liidikin jaksaa hymyilyttää.

Sunnuntai

Nyt kun reissun tavoitteet tuli saavutettua ekana päivänä voitiin siirtyä haaveiden pariin. Korojoen alajuoksulla on pari aika jämäkkää putousta. Näistä toinen eli Sininen putous(Sudenhammas) oli tiedustelulähteiden mukaan hyvässä kunnossa. Kaunein taas oli kuulemma jo parhaat päivänsä nähnyt. Tai no Tapsan mukaan kiipeily oli hyvää, mutta varmistaminen haastavaa, eli ei meikän heiniä. Siniselle putoukselle lähestyminen Piippukodan parkkikselta kestää polkua pitkin noin tunnin. Ilman polkua kahdesta kolmeen tuntia riippuen lumitilanteesta ja lähestyjien kunnosta. Lauantaina Sinisellä oli vieraillut kaksi köysistöä ja pari viikkoa aiemmin yksi, joten ainakin polun piti olla kunnossa.

Edellinen yritys reittiin ei menny niinku Strömsössä 2009 Korouomassa. Kunnioitus linjaa kohtaan oli ainakin kovalla tasolla ja tästä syystä olin uskaltanut vain haaveilla joskus kauniina päivänä reitin kiipeäväni. Onhan se kaunis putous. Väri on komean sininen ja se seisoo jylhänä laakson seinällä. On jyrkkää, puikkoa, joskus vapaana seisovaa pilaria ja kaikkea parhautta mitä nyt jääkiipeilyltä voi toivoa. Se vaatii huomiota ja käytöstapoja. Sitä pitää lähestyä tositarkoituksella, eikä vain puolihuolimattomasti ajatukset arkirutiineissa. Suoraan sanoen linja on sen näköinen, että sen alle saapuessa kiipeilyaikeita pyöritellen alkaa kummasti paskapaikka kutsua.

Aamulla oltiin jälleen Villen kans todella hitaita. Parkkipaikalta lähdettiin kävelemään viimein kymmenen aikoihin. Kovin montaa nousua ei siis tälle päivälle olisi tulossa. Varsinkin kun luvattiin olla jo neljäksi takaisin parkkiksella.

Ajatuksen tasolla olin lähtenyt liikkeelle siitä, että pitäähän sen nyt tällä kunnolla mennä. Ottaa vaikka useamman yrityksen jos ei muuten. Kun putous sitten tunnin kävelyn jälkeen metsän seasta paljastui oli ajatus kyllä taas, että on se kyllä perskele vaikean näkönen. Tilanne siis 1-0 Sudenhampaalle. Käveltiin alle, kuvattiin ja ihmeteltiin. Kummasti alkoi tuntua siltä, että Raekallion poika on nyt ihan väärässä paikassa. Tämän päivän toiminta ei siis enää pysyny mukavuusalueella. No mutta mitäs siistiä se nyt aina on huiskia itelle helppoja pätkiä?

Ei siis auttanut kun vähän lounas evästä huuleen, ruuvit valjaisiin, köysi kiinni ja menoksi. Ihmettelin vähän mistä ne eilisen pojjaat oli kiivenny, kun ei paljon jälkiä näkyny. No näkyhän niitä sitten kun tarkkaan katsoi, mutta keskelle alun ramppia yläkerrasta osuva suihku oli ilmeisesti pyyhkinyt eilisen jäljet suht vahvasti. Viimeksi kiivettiin ramppi ihan kallion viertä, mutta nyt vesisuihku osui siihen sen verran mallikkaasti, että päätin lähestyä pilaria hieman suoremmalla linjalla. Säästyin enimmältä vesisuihkulta, mutta alku oli sitten kohtuu jyrkkää kiipeilyä jo itsessään.

Onnistuin kylvämään alkuun neljä ruuvia. Kömmin pilarin alle ja ei se nyt niin pahalta näyttänyt. Päätin kuitenkin mennä pilarin taakse vähän ravistelemaan käsiä. VIRHE tai no ei ehkä fyysisesti, mutta henkisesti kyllä. Siellä luolassa oli niin mukava seisoskella ja huudella Villelle, että pakit oli kyllä enemmän kuin lähellä. Kymmenen minuuttia tuumailtuani totesin Villelle, että laitan pilariin ruuvin ja katotaan lähenkö ylös vai alas. Kömmin luolasta pilarille ja väänsin ruuvin. Oli siihen joku toinenkin ruuvin laittanut aika lähelle. Ville onnistui psyykkaamaan, että kyllä sie aina yhen ruuvin saat laitettua ja katot sitte jos menis toinenkin. Pilarin alku oli aivan pysty jos ei hieman päälle kaatuva. Leveitä puikkoja joiden välissä vähän kapeampia. Varmistettavuus näytti kuitenkin sen verran hyvältä, että päätin lähteä kokeilemaan.

Ruuvi, toinen ja kolmas meni ihan mukavasti. Välillä ravistelemalla sai hapot pysymään aisoissa. Vajaa pari metriä ennen kulman loivenemista alkoi tuntua, että ei tätä pääse. Pumppi alkoi kasautua erittäin hitaasta kiipeilystä johtuen. Päätin ottaa erityisen rauhallisesti yksi hakku kerrallaan ja varoa roikkumasta kumpaakaan kättä liian pumppiin. Neljättä ruuvia vääntäessä en saanut sitä tarpeeksi nopeasti aluilleen, jouduin nopeasti tökkäämään sen takaisin valjaisiin ja ravistelemaan taas käsiä. Alkoi vähän pelottaa, että näinköhän sen saa paikalleen. No ei muuta kun hengittää rauhassa ja äkkiä ruuvi aluilleen ja menihän se. Kulma loiveni ja pumpin sai lähes heti ravisteltua käsistä. Jännä miten paljon nopeampaa on kiivetä vain hieman loivempaa jäätä. Ilon huutoa en uskaltanut päästää ennen kuin vasta jään jo loputtua.

Mutta hei mitäs tuli tehtyä? Kiipesin ekan WI5 reitin. Wuuhuu! Olipas hemmetin siisti linja! Kaikki tämän kauden surkeat kelit Keski-Suomessa kyllä kuittatui hetkessä. Aivan mahtavaa kiipeilyä. Tämän luokan reitit alkaa nimen omaan olemaan sitä kiipeilyä. Pystyä, puikkoa ja kaikkia hienoja muotoja. Suosittelen kyllä kaikille, jotka pystyy Ruskeanvirran liidaamaan mukavasti. Sudenhammas menee silloin ehkä hieman ulos mukavuusalueelta, mutta on kyllä täydellisesti sen arvoinen reitti. Ville kiipesi kakkosena ja tuumaili, että joutuu ehkä vähän reenaamaan ennen kuin on valmis liidaamaan. Heitettiin siis narut puun ympäri ja lähdettiin tarpomaan Piippukotaa kohti. Takaisinpäin ei tarvinnut enää säästellä voimia ja kellokin oli jo vaikka mitä, joten vedin sen kestävyysreeninä ilman taukoja.

Korojoen maisemat on kyllä aika hienoja. Nyt kun sinne on rakennettu siltoja on lähestyminenkin aika paljon helpompaa. Aiemmin talvella paikalle mennessä voin kyllä suositella leveitä suksia. Muutoin lähestyminen voi tehdä tuskaa.Voi olla, että silloin kannattaisi muutenkin lähestyä kesäkiipeilypaikan kautta, kuten Rovaniemen possella on tapana.

 Lähestymispolku oli tällä kertaa hyvässä kunnossa. Otettiin silti lumikengät lisäpainoksi. Veinattiin käydä yhdellä pikkuputouksella, vaan jäipä käymättä. c Ville Ojansivu

Korojoen maisemaa.

Sininen putous on nimensä veroinen. c Ville Ojansivu

Tässä vaiheessa alkoi miestä hirvittää. c Ville Ojansivu

Jääkiipeilyguru Will Gadd kertoi, että RedBull antaa siivet. Täytyyhän sitä testata. c Ville Ojansivu

Kallion laidassa satoi niin paljon vettä, ettei innostanut lähteä sieltä liikkeelle. c Ville Ojansivu

Putous oli kyllä läskissä kunnossa. Nurkan takana olis ollu vapaana roikkuva puikko, jos ois löytyny ylimäärästä energiaa tuhlattavaksi. c Ville Ojansivu

 Ville on sitä mieltä, että reitti oli ihan jees. Päältä on asialliset näkymät rotkolaaksoon.

Tollo topissa. Kiipeily oli niin ihanaa, että kasvoi tatti päähän. Videota tulee kuhan jaksan leikkailla. c Ville Ojansivu

Gear corner

Kiivettiin reissu meitsin "uudella" Tendonin ambition sinkkuköydellä. Heittomerkit siitä syystä, että köysi oli ehtinyt olla mulla hyllyssä puoltoista vuotta. Olin minä sen toki myyntipaketista poistanut, mutta jostain syystä se oli säästynyt tähän asti ilman käyttöä. Oli kyllä hienoa näin märässä kelissä kiivetä uudella dry käsitellyllä köydellä. Köysi ei kastunut ollenkaan ja illalla kuivattamista ei tarvinnut hermoilla. Eka liidissä Ruskealla köysi ei ihan riittänyt ylös asti, mutta kummasti ne venyy. Toisella liidillä se riitti jo heittämällä ja jäi vielä metri varaakin.

No mites ne hanskat sitten? Päädyin käyttämään koko reissun nuita uusia ORn Alibi II hanskoja. Olipas loistavat värkit. Tietty ne kastui läpi, mutta olivat lämpöiset märkinäkin ja kuivuivat takin alla lähes kuiviksi varmistellessa liidaajaa. Nyt oli tietysti tosi lämmintä, niin kylmän kestosta ei osaa sanoa ennen ensi talvea, mutta luulen että nämä menee reiluun kymmeneen pakkasasteeseen varsin hyvin.

Hakuissa mulla on ollu nuo Krukonogin jääterät PN0(A). Ukot ihmetteli illalla, että miten näillä voi lyödä jäähän. No minusta ne toimii loistavasti. Teräkulma on sama kuin Petzlin orkkis mikstaterissä, jotka näissä Ergoissa tulee vakiona. Terän otsa on jo valmiiksi aika loiva ja "kotkankynnen" muoto tekee siitä helpomman lyötävän kuin tuosta orkkis mikstaterästä. Petzlin jääterästä en osaa sanoa, kun en ole sellaista koskaan käyttänyt. Kovempiin pakkasiin täytyy tuota terän otsaa kyllä vielä viilata terävämmäksi, mutta näillä lämmöillä se toimi hyvin suoraan paketistakin.

Villellä oli pari uutta Petzlin Laser Speed Light ruuvia. Nämä oli kyllä aika hienoja pelejä. Ruuvi lähtee puremaan paremmin, kuin mikään tähän asti testaamani ruuvi. Uusia Griveleitä en ole testannut, mutta lähes kaikki muut olenkin. Ovat todella keveitä alumiinirungon ansiosta ja ruuvaaminen on helppoa. Miinuksena täytyy sanoa, että märkään jäähän ruuvi jotenkin jännästi töksähtää. Pienellä voimalla lähtee kuitenkin vetämään ihan hyvin. Kuivalla jäällä emme huomanneet vastaavaa ominaisuutta. Muutaman päivän käytön jälkeen teräskärjistä oli käsittely irronnut. Liekö ensimmäisen mallivuoden ongelma tuotantoprosessissa. Jää nähtäväksi. Toimintaa käsittelyn irtoaminen ei kuitenkaan mielestäni haitannut. Liekö sitten ruostuvat helpommin?

Kunnon palauttelua + hanskat

Mullahan siis piti olla viikonloppuna Korouomassa jäätä särkemässä. No näin ei kuitenkaan tapahtunut ja kauhean säädön jälkeen sain aikataulut sovitettua niin, että pääsisin sinne ensi viikonloppuna. Täällä Keskimaassa alkaa boulderkausi puskea päälle, mutta näin surkean jääkauden jälkeen olisi vähän pakko päästä pyörähtään kunnon pelipaikoilla. Saapa nähdä miten käy. Toivottavasti onnistuu tällä kertaa.

Tammi-/helmikuun sairastelujen seurauksena kunto oli kyllä aika kuopassa. Noin kuukauden reenailujen jälkeen aloin olemaan samoilla tasoilla kuin tammikuun alussa. Yritin viimeviikon lepäillä viikonloppua varten ja kävin sitten viikonloppuna salilla, kun reissua ei kerran tullutkaan. Nyt pitäis varmaan tänään hieman roikuskella hakuilla, että saisi tatsin pysymään edes jonkinlaisena.

Kovaa hommaa

Vihdoin usean vuoden etsiskelyn jälkeen löysin Outdoor Research merkkiä jostain kaupasta Suomesta. Olen yrittänyt kaivaa paljon kehuttuja OR Alibi hanskoja internetin syövereistä, mutta OR ei myy suomeen suoraa tuotteitaan eikä jenkeistä ole jaksanut alkaa tilailemaan. Mutta niin Shelbylläpä Oulussa löytyy hyvä valikoima ORn hanskoja. Sieltä sitten äkkiä hanskat tilaukseen ja jännittämään mitä postisetä tuo. Koko tuli valittua puoli arvalla. Meikällä yleensä hanskan koko on 10 ja mittailemalla päädyin tilaamaan L kokoiset. No posti tuli ja paketti auki niinkuin lapset karkkipussilla. Hyvältä näyttää ja hanskaa käteen sovittaessa tuntuu kyllä aivan huipulta. Saapa nähdä miltä tuntuu tositilanteessa. OR lupaa hanskojen toimivan seitsemään pakkasasteeseen. Luulen, että menee kylmemmässäkin sillä tuntuma kädessä on suurin piirtein sama kuin Thermoissa, joita olen käyttänyt parin kympin pakkasessa.

Sydäntalvea ja föönituulia

Ugh. Viime postauksen jälkiin olenkin sitten sairastellut. Ensin lapset ja sitten ite oikein keuhkoputken tulehdukseen asti. Jos tammikuussa alkoi olla jo hieman kunnossa, niin nyt ei voi kyllä sanoa samaa. No toisaalta huonossa kunnossa tuntuu olevan jäätkin. Kaakkois- ja Etelä-Suomessa ilmeisesti jäät on aika iskussa, ainakin jos some-hypetykseen on uskominen. Täällä Keskimaassa taas jäät on huonommassa kunnossa kun kertaakaan tämän kahdeksan vuoden aikana, mitä täällä on tullut vietettyä. Mistähän lienee johtuu? Periaatteessa sää on ollut otollinen ihan hyvän jääkauden syntymiselle. Lukuun ottamatta kauden alkua, joka venyi Joulun tietämille. Välillä on sulanut ja välillä pakastanut, jonka ainakin minun käsityksen mukaan pitäisi tuottaa jäätä ihan hyvin. Ilmeisesti nyt on kuitenkin käynyt niin, että sitten kun pakkasta tuli sitä tuli niin reippaasti, että valumauomat jäätyivät. Sitten kun tuli lämmintä sitä oli sen verran pitkään, että osa jäistä tippui pois. Sitten taas jäätyi, muttei niin pitkään, että jäätä olisi kunnolla muodostunut. No joka tapauksessa täällä on siis ihan paska jäätalvi.

Tässä alan nyt pikkuhiljaa sairasteluista toipumaan ja sunnuntaina uskaltauduinkin hieman roikuskelemaan kotiseinällä. Mielestäni meni paremmin kuin edellisellä kerralla. Jotain oli kuitenkin toisin. Tiistaina käytiin ulkoilemassa ja sunnuntaista rohkaistuneena hyppäsin suoraan terävään päähän. Olin bongannut edellisellä viikolla hienon näkösen reilun kymmenmetrisen pilarin ja arvelin yläosan kallion menevän mahdollisesti luonnollisena mikstana. Pilarin alaosa oli hienon plastista jäätä. Puoleen väliin pääsin helpohkosti ja varmistelin yhdellä ruuvilla. Pumppi oli jostain kuitenkin hiipinyt kyynärvarsiin. Ravistelin käsiä, kauhistelin yläosan jään pinnan haurautta ja toivoin rakenteen olevan vain pinnan ominaisuus. Vielä oli mahdollista pakittaa, mutta ei enää mieli antanut periksi. Väänsin itseni pilarille ja muutamalla muuvilla toppiin. Laitoin yhden ruuvin hieman topin alle ravistelin vahvasti pumputtavia käsiä ja lähdin topittamaan. No eipä se ollutkaan ihan niin yksinkertaista. Lumen alla joka puolella tuntui olevan vain kiveä. Kädet veti ihan pökkiin eikä auttanut kun tulla ruuviin ravistelemaan. Että näin sitä oikein jääkiipeilijät sitten täällä, kun kymmenen metrin pilaria saa liidattua... Keles... No pakkohan se oli myöntää, että kunto on vaan tullut romahdusmaisesti alas. Jouduin vielä uudelleen lepuuttamaan ennen kuin keksin miten pilarin päälle pääsi seisomaan. Kyllähän sieltä lumen alta sitten jäätä löytyi kun malttoi sitä etsiä. Tosin juuri sen verran, että ylös pääsi kiipeämään. Yläosan mikstaa en edes viitsinyt lähteä katsomaan, kun ei se olisi kuitenkaan mennyt. Onneksi hyllyllä oli sen verran risuja, että niistä pääsi laskeutumaan.

Järkytyksestä selvittyäni varmistelin Juhan kakkostelua ja kiipesin itse vielä linjan yläköydellä. Sitten vietiin yläköysi draikka linjalle ja jumppailtiin sitä pariin otteeseen. Siinä tuli selville, ettei kunto ollut ihan sama kuin Joulun tuntumassa. Silloin sain kaikki muuvit tehtyä yhdellä levolla. Tällä kertaa pääsin nippa nappa puoleen väliin eikä olisi ollut mitään mahdollisuuksia jatkaa kruksin ohi. No ei muuta kun leuka rintaan ja reenaamaan. Suunnitelmissa olis käydä Korouomassa vielä tälle keväälle ja sitä ennen täytyy yrittää päästä uudestaan kuntoon.

Pilari päivän valossa reilu viikko sitten.

Juha kakkostelee iltavalaistuksessa. Nykyiset ledivalot on kyllä sitä luokkaa, ettei hämärän tuloa tarvitse kauheasti säikähtää ainakaan näillä lyhyillä reiteillä.

Jääkauden aloittelua

Kelit on olleet tänä talvena vähän niin ja näin, joten jäitä on saatu odotella. Sillä välin olen turvautunu huukkailu hommiin ja vanerin kauhomiseen. Tilailin tuolta Krukonogilta kilkkeitä marraskuun puolella ja nyt oon vihdoin päässyt vähän niitä testailemaan.

Tilasin Ergo hakkuihin parit terät. Toiset agressiivisella mixded teräkulmalla ja toiset uudella jääprofiililla. Mixdedteriä testailin tuossa Joulun aikoihin draikkahommissa ja ohan ne kyllä pätevän oloset pelit. Pienillä otteilla eron huomaa. Nämä terät on huomattavasti tarkemman oloset pienillä otteilla kuin alkuperäiset Petzlin terät. Sen vähän mitä jäätä näillä kiipesin totesin, että onhan se mahdollista, mutta ei miellyttävää. Teräkulma on niin jyrkkä, että jäähän lyöminen onnistuu hyvin vain jonkun muodon päälle. No kaikkeahan ei tietenkään voi saada.

Jääteriä pääsin testaamaan vasta eilen kun sain kauden ekan jääliidin nautiskeltua tuolla Seppiksellä. Pakkasta on pidellyt jonkin aikaa ja nyt oli pari päivää nollan tietämillä, joten jää oli mukavan pehmeää ja helppoa kiivetä. Jääterät näyttivät myös kyntensä ja pesivät helposti Petzlin omat versiot. Näillä lyöminen oli helppoa ja toimivat varmasti myös kovemmalla jäällä.

Olipas muuten jääkiipeily kivaa pitkästä aikaa. Homma sujui ihan kohtuudella mitä nyt perinteisesti kauden eka liidi oli hidas kuin mikä. No seuraavalla kerralla sitten panostetaan nopeuteen. Kaivelin hieman kilkkeitä ja huomasin, että mulla on kaheksan kärkipiikkiä M10 rautoihin ja niiden rungot alkaa näyttää siltä, että niillä ei montaa kautta enää mennä. No päätin heittää vanhat kuluneet terät suosiolla roskiin ja vaihtaa uudet tilalle. Nyt on sitten vielä neljä tuliterää piikkiä odottamassa jääkiipeily reissua, jolloin ne voi heittää tuplana ja nautiskella vielä helpommasta kiipeilystä. 

Eipä tässä ihmeempiä. Toivottavasti pakkasia pitelee, niin päästään piakkoin uudestaan ulkoilemaan.

 Antti jumppailee heikoilla jäillä ja herkällä kivellä.

 Antti ja kivihuukkailua

 Olihan nuo jo kärkipiikit vaihdon rajalla

 

 Jääterä toimi kyllä paremmin kun Petzlin orkkis. No onhan tuo Petzl kyllä päässy jo tylsistyynkin.

 

 Kauden eka liidi. Tästä se taas lähtee. Onhan hienoa hommaa.

 Pate jummpailee kakkosena

 Jani suorittaa herkkiä liikkeitä yläköydessä

Koti-isin elämää

Eipä ole kiipeilyrintamalla paljon tapahtunut reilun kuukauden aikana. Omassa elämässä sitäkin enemmän. Jäin töistä kotiin hoitamaan lapsukaisia kymmeneksi viikoksi. Eihän se pitkään ole, mutta jotain nyt kuitenkin ja ehkä tässä ajassa vähän ehtii tutustua koti-isien ja -äitien arkeen. Jäin siis kotiin marraskuun alussa ja sain ihan kunnon aloituksen koti-isyyteen. Oltiin kaikki vuorollaan lenssussa ja siinä se ekat pari viikkoa menikin. Eilen laskeskelin, että kuukauden sisään ollaan käyty kuus kertaa lääkärissä, jossa mukana yks oma käynti. No onneksi nyt aletaan olemaan vähän paremmassa hapessa.

Ennen kotiin jäämistä olin arvellut, että kyllä siinä arjessa varmaan jotain asioita on joista rouva ei ole osannut "varoittaa". Nyt kun viis viikkoa on kulunut voin todeta, että kyllä tässä pari muuttujaa on ollut matkan varrella. Ihan vaan ruoan laitto on jo oma prosessinsa. Olen kyllä aina pitänyt ruoan tekemisestä, mutta kaksi ruokaa päivässä muiden askareiden lomassa on kyllä aika haasteellista.

Toinen toimintaa vaativa laji on aamuinen ulkoilu tai jossain käyminen. Aamuaskareiden jälkeen pitää kuitenkin ennen yhtätoista eli lounasta vielä laittaa se ruoka ja jos veinaa ehtiä jossain käymään on oltava aikaisin liikkeellä. No semmosta se. Mukavaa vaihtelua toimistonörtin arkeen. Hatunnosto kaikille lapsia kotona hoitavalle. Arvokasta toimintaa, jota valtiovalta ja työelämä ei kuitenkaan kaikesta myhäilystä huolimatta arvosta juurikaan.

Kiipeilyrintamalla sen verran kuitenkin marraskuussa, että pidettiin Jyväskylän hakkuheebojen kans leikkimieliset mittelöt meidän ullakkoseinällä. Tässäpä ois siitä hommasta viteota.

Ullakkohuukkailu from Juuso Raekallio on Vimeo.