Rojektointia

Oli aurinkoinen ja kaikin puolin hieno elokuun päivä. Tai oikeastaan elokuun viimeinen päivä. Pari päivää oli satanut, mutta sade  oli loppunut jo toissapäivänä eikä vettä tullut aivan huikeita määriä. Toiveissa siis oli, että projektilla vois olla aika hyvä keli. Töiden jälkeen jouduin singahtaan kotia hakemaan tytön päiväkodista ja tarkistaan, että poika oli päässyt koulusta kotiin. Ruoan jälkeen poitsu lähti parturiin ja tyttö halus naapuriin kaverin luo. Tuumailin että mitäs nyt kun ei tuntiin pääse vielä irtautuun kiikuillekaan. Päätin mennä kotiseinälle lämppäämään.

Puoli kuuden jälkeen pääsin liikenteeseen ja kun pääsin paikalle, pojjaat olikin jo ottaneet ekat yrkät omille reiteilleen. Tatu oli kokeillut muuveja yläköydellä Hakapeliitalle joten pääsin sopivasti lämmittelemään projektilla. Lämmittelyyn olisi varmaan parempiakin tapoja, mutta nyt oli niin tiukka fokus tähän reittiin, ettei muu tullut kyseeseen. Lämppäveto tuntui tällä kertaa tosi varmalta. Ei mitään haparointia tai ylimääräistä säätöä. Kivi oli juuri mukavan lämpöistä ja kitka oli todella mahtava. Tällä kertaa voisi siis fysiikan ja kelin puolesta olla mahdollista kiivetä reitti.

Patella oli lähetys meininki ja nyt oli Pronssi 7a tosi lähellä.  Pate oli alku kesästä rikkonut vähän kättään reittiä yrkätessä ja nyt oli kosto mielessä. Varmistelin Patea ja homma näytti heti alusta tosi varmalta. Ekan kruksin mies melkein kämmäsi, mutta kokosi hienosti itsensä ja lopun kruksin veti todella staattisesti ja rauhallisesti. Edellisellä kerralla roiskaisi saman kohdan dynaamisesti ohi otteesta. Tällä kertaa pakka pysyi kasassa ja lähetyshän siitä tuli.

Halusin ottaa varman päälle levon ja Tatu oli menossa toista reittiä liidaamaan, joten päätin lepuuttaa vielä hetken ennen liidi yrkkää. Tatu kauhoi reitin toppiin, mutta toiseksi viimeinen muuvi otti liian koville ja pannut tuli. Kohtalon hetki koitti ja minun piti lähteä terävään päähän. Säädin kilkkeet kuntoon. Laitoin nestemankkaa käpälöihin, esiklippasin ekan pultin ja kävin muuvit päässäni läpi. Viimeiset henkäykset ja matkaan. Alku meni hyvin. Ehkä liiankin hyvin ja kruksissa pakka levisi pitkin mäkeä, eikä ässiä löytynyt hihasta. Vedin sentin ohi pienestä pinchistä ja ehdin kolmasti yrittää korjata tilannetta, mutta en onnistunut. Pannut siis kutsuivat.

Keräilin egoni köyden päästä ja kokeilin muuvit uudestaan. Nyt liikkeet tuntuivat taas helpoilta. Jännää peliä tämä itselle vaikeiden reittien kiipeily. Suurin vaikeus hommassa tuntuu olevan korvien välin säätäminen kohdalleen. Tatu otti uuden yrkän reittiinsä ja tälläkin kertaa joutui köyden varaan. Yritin parhaani mukaan lepuutella ja keskittyä omaan yrkkään Tatun vääntäessä. Kädet ei ihme kyllä tuntuneet kovinkaan pökkelöiltä, joten mahdollisuudet lähetykseen olivat olemassa.

Tein samat rituaalit kuin edelliselläkin yrityksellä ja lähdin kiipeämään. Tällä kertaa lähes tunaroin homman jo alkuunsa. Sain kuitenkin pakan kasaan ja nyt onnistuin jopa kruksissa. Pari muuvia kahvoille ja sitten pystyin hengittelemään rauhallisemmin. Vähän kävi kyllä psyykkaamaan, sillä vuosi sitten pannutin juuri näiltä kahvoilta. Päätin että nyt en tipu. Korjasin asennon paremmaksi ja hengitin mahdollisimman syvään ja rauhallisesti. Ravistelin hapot käsistä ja jatkoin kahvoja eteenpäin. Pari heikompaa otetta hyvälle kahvalle ja mankkaus. Nyt tajusin että enää yksi helppo, mutta herkähkö veto ankkurille ja reitti olisi kiivetty. Nyt tarkasti. Enää et saa mokata. Hengitin ja  skarppasin. Tein muuvin niin tarkkaan ja rauhallisesti  kuin osasin ja klips reitti oli kiivetty. Ai voi helvettiläinen, kun oli pikkuisen hieno fiilis. Nyt se on tehty. Eka 7a oli paketissa eli skumppaoikeudet tuli haalittua tälle syksyä. Kippistä vaan kaikille!

Hakapeliitta from Juuso Raekallio on Vimeo.

Uhoa ja onnea

Se löi täyttä turpaan. Ei mitään nättiä pikku avaria poskelle, vaan suoran keskelle nenää. Lasinaamana hajosin sirpaleina kivikkoon. Ei auttanut, vaikka kuinka yritin pehmittää ja puhua ympäri. Vain pieni hymyn kare kävi kivisillä kasvoillaan ja seuraavalla käännöksellä sain uudestaan kokea kylmää kyytiä.

Antti sillä välin haistoi hennon sävelen kuusien kuiskeesta. Otti kiinni ja tanssitti herkän tanssin varmalla otteella loppuun asti. Innoissaan valitsi toisen tanssin, mutta nyt ei harmoniaa löytynyt. Sävel oli hukassa. Mutta mitäpä pieni vastoinkäyminen haittaa? Tanssi on tanssittu ja ehkä seuraavalla kerralla löytyy uusi harmonia, joka siivittää tanssijat korkeuksiin.

Olin seurannut Antin huumaa sivusta, puun takaa. Näin pientä pehmenemistä kivisessä sielussa. Keräsin sirpaleeni ja paikkasin haavani. Seuraavaan tanssiin löysin jo hieman energiaa. Mutta ei, kuuset eivät kuiskanneet. Sointu oli väärä. Näin pienen eleen ja taas makasin kivikossa sirpaleina. Luovutin. Pakkasin sirpaleet reppuun ja lähdin etsimään herkempää sointua. Jospa seuraavalla kerralla virrat kohtaisivat ja tanssi kulkisi taivaisiin asti.

Onnea Antti hienosta lähetyksestä!

Jotain boulderii ja yläköysikovistelua

Kaltsihommaa? No tällä kertaa on kyllä kauden alku ollut ihan super hidas. Pari kertaa olen käyny boulderilla ja kerran kaltsilla. Lisäksi jonku kerran reenaillu kotosalla. Yllättävää on ollut miten hyvin kunto säilyy kaikesta huolimatta. Koron reissun jälkeen tuli kuukauden tauko ennen kun sain aikaiseksi avata boulder kauden. Boulderilla pystyin kuitenkin kiipeämään 6B tasoa ihan kohtuu hyvin. No ihan tiukin puristus tietysti puuttui, mutta kunto ei kuitenkaan ollut täysin romahtanut.

Eka kerran käytiin Eskon kans Paasivuoressa fiilistelemässä samoilla vanhoilla pultereilla, joilla on aina niin kiva pistäytyä. Esko nyt tietty yrkkäili vaikeita reittejä, mutta ite tuli pitäydyttyä helpoissa. Kivaa oli ja homma tuntui taas maistuvan. Sitten kävin pari kertaa Paavalinvuoressa. Eka kerralla fiilistelemässä vanhoja ja samalla taas muistin, että piti joskus käydä avaamassa uusia linjoja. No sitä tehtiin sitten seuraavalla kerralla. Pari linjaa saatiinkin avattua, joista vaikeampi jotain 6B. Hauskoja linjoja molemmat ja todella lyhyellä lähiksellä. Käykäähän kiipeämässä.

Pari viikkoa sitten sain viimein aikaiseksi käydä kaltsilla. Pakkohan se oli painua suoraa testaamaan kuntoa viime syksyn nemesikselle eli Hakapeliitalle. Eero oli juuri palannut Huippuvuorilta ja kyseli olisko kiikkuhommista tietoa. Aika hyvä ajoitus, kun oltiin sovittu just sille päivälle roikuskelusessio. Päivä oli aika lämmin, mutta kuiva. Paitsi juuri silloin kun saavuimme kalliolle, alkoi tietysti sataa. Pelko persiissä odoteltiin miten käy. Päätettiin kuitenkin käydä kalliolla katsomassa olisiko mahdollista kiivetä.

Kallio hänkkää sen verran, että otteet olivat aivan kuivat ja sadekin loppui sopivasti. Ainoastaan helpoimmissa reiteissä alun släbiosuus oli märkä. Ei muuta kun köydet esiin ja kiikuille. Kellään ei ollut intoa lähteä seiskan sporttia liidaamaan, joten päätettiin laittaa Hakapeliitalle yläköysi. Eero veinaili, että reitti näytti jäykähköltä, joten Pate lupautui liidaamaan Ikäraja 34 -reitin lämmöiksi ja jättämään siihen meille yläköyden. Virittelin yliksen ja samoihin aikoihin Pate pääsi reittinsä toppiin. Juuri silloin alkoi uudestaan satamaan. Taas pideltiin peukkuja kallion suojassa. Onneksi tämäkään sade ei kastellut otteita pahasti. Ikärajan alku oli kyllä märkä, mutta se on onneksi helppoa kiivettävää. Lämppäiltiin yhdet vedot ja sitten päivän epistolan kimppuun.

Pate ei ollut koskaan saanut kruksi muuvia tehtyä ja lähti taas liikenteeseen aika heikolla asenteella. Kiipesi kuitenkin kruksiin ja otti muutaman yrkän. Kunnon psyykkauksella sai sormensa jo hipomaan otetta ja alkoi ehkä hieman uskoa onnistumisen mahdollisuuteen. Lähdin avoimin mielin testaamaan päivän kuntoa. Alku tuntui todella vaikealta ja otteet pirun pieniltä. Sain kuitenkin muuvit tehtyä ja kruksi meni helposti. Tästä intoutuneena Pate otti uuden yrkän ja saikin muuvin tehtyä oisko ollu kolmannella yrkällä. Kiipesin vielä lopuksi linjan uudestaan ja nyt alkukin meni paljon paremmin. Ens kerralla sitten pitää yrittää liidata.

Pate kävi viime viikolla kalliolla ja lähetti reitin. Aika ukko, kun viikko aiemmin lähtökohta oli, että kruksi on mahdoton ja reitti ei ole koskaan menossa. No niin ne saattaa reitit muuttua nopeastikin mahdottomasta helpoksi. Älkää siis luovuttako kovin pienestä!

Epätarkka ukko pulteri hommissa

Kolmas pulterisessio Paavalinvuoressa

Pate suoriutumassa Hakapeliitalla

Ruskealle virralle

Antti Tillin tarinaa Koron reissulta
----------------------------------------------------------------------------------------------

Vieraskynä tyytyväisenä Korouomassa

Puhuttiin alkutalvesta, että yritettäisiin olla maaliskuussa jollain pidemmällä jääreitillä. Yllätys sinänsä, koska en ollut aikoihin ajatellut kaipaavani sellaista. Piti vaan treenata kesää varten. Mutta oli salaa herännyt tarve kokea jotain muuta. Jotain autenttista ja suodattamatonta. Jotain seikkailua. Ja tähän tarpeeseen jääkiipeily vastaa erittäin hyvin. Tähtien asento oli kuitenkin se mikä oli. Myös energiataso oli mikä oli. Seuraavaksi kyynärpäävaiva esti treenaamisen ja lopulta reissuun ilmoittautui vain kaksi lähtijää. Mielessä aaltoillut Jäämeri vaihtui juroina töröttäviin kitukasvuisiin näreisiin. Pitkä reitti olikin monta lyhyttä. Ja vaikka laaksossa kulkevat turistit kailottivat suomea, olivat ne silti paikallisia. Samalla, kun muut sopi linjat kuumina treffejä huhtikuisille kiville, minä ja Juuso lähdettiin Posiolle Korouomaan.

Mutta tähtien asento ei voi olla väärä. Yleensä ei kai ole edes olemassa mitään sellaista kuin väärä. Niinpä sitten yöllä kahden aikaan, isot reput rinnalla ja selässä, muutama muu pakaasi siellä täällä roikkumassa aurattiin jäistä polkua alas kohti Piippukotaa ja ymmärsin kai enemmän kuin koskaan ennen olla yrittämättä tehdä asioista tietynlaisia - tai ainakin yritin olla. Tuntui vaan helpommalta avata mieli, takki ja sydän - ottaa vastaan mitä tarjotaan. Ja tällä kertaa Koro olikin jotain ihan muuta kuin aiemmin. Ei lamauttavan kylmä yö, joka vain etäisesti muistuttaa lepoa. Ei liian tiukka puristus kahvaan, niin että veri ei varmasti kierrä kyynärvarressa. Ei mieli, joka katsoo tasan yhteen suuntaan laput silmillä. Tai sitten minä itse vaan olin erilainen.

Kiipeilyn taika minulle paljastuu sen antamassa mahdollisuudessa kohdata itseni. Liidi on aina tutkimusmatka itseen, vinoili yksi vapaa sielu kerran kallion juurella, kun hermostuneena kahmin kaksin käsin tavaraa vyölle. Miten oikeassa hän olikaan? Miten paljon tuota taikaa olenkaan aina kaivannut - ja haaskannut. Olen aina nähnyt näkyjä rohkeudesta, elämästä seikkailuna. Tarinat tuntemattomaan uskaltamisesta ovat kietoutuneet uniini ja huutavat  minussa. Usein en kuitenkaan ole ottanut sitä ensimmäistäkään askelta asettaakseni itseni todella alttiiksi epävarmuudelle. Vuosia sitten Ruskean Virran liidi jäi tietenkin tekemättä. Sitten unohtui koko rotkolaakson reissut väliin. Olen varma, että väistin yhtä paljon jyrkkää jäätä kuin itseänikin. En vain tohtinut ottaa riskiä raottaakseni verhoa taian edessä. Asioiden piti olla varmasti hallittavia. Tätä mantraa olen koko elämäni opetellut ja toistanut. Tai ainakin kunnes on ollut pakko todeta, ettei se toimi. Elämä eletään. Askel ja päivä kerrallaan. Samalla tavalla ne reititkin kiivetään. Ja tämän kaiken voi lukea kirjoista ja oppaista vaikka sata kertaa, mutta jos sille ei tule kokemuksellista vahvistusta, se ei merkitse mitään. Ainakaan minulle.

Olen viime aikoina ajatellut paljon sitä, kuinka me itse saadaan valita, miten asioihin suhtaudumme. Tuntuu samaan aikaan tosi nololta ja mahtavalta kertoa, että nyt vihdoin sen ymmärrän. Jotkut oppii sen jo lapsena esimerkistä. Toisten pitää se itse opetella niin kuin asiat yleensä opitaan. Toistamalla. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja sitten tulee tämäkin hetki, kun huomaa toimivansa uudella tavalla. Heräsin nytkähtäen ja makasin ritsillä puolihämärässä kodassa. Mieli kiihtyi nollasta sataan sekunnissa. Niin se aina tekee. Kädet hikosivat jännityksestä. Päätin kuitenkin avata silmäni matalista ikkunoista virtaavalle valolle. Olin täysin hereillä ja tajusin, mitä tilaisuutta minulle tarjottiin. Jos olin jo päättänyt tehdä jotain, enkö voisi tehdä sen selkä suorana? Seuraavaksi  työnsin makuupussin syrjään ja laskin jalat kylmälle lattialle. Se ei tuntunut pahalta. Hymyilin, laitoin vesikattilan keittimelle, aloin valmistaa aamiaista ja annoin askareiden kuljettaa itseäni eteenpäin.

“Älä tarkista solmuja uudestaan. Älä sido energiaa siihen. Liiku jo!” Ja mä tottelen. Ekat helpot metrit häviää mun tunnustellessa tasapainoa. Tietoisuus siitä, että mä päästän itseni ihan erilaiseen tilaan on selkeä. “Näin tätä peliä pelataan.” Kiipeän jalat ruuvin kohdalle, teen viisi pleismenttiä lisää ja laitan seuraavan ruuvin. Mä huomaan olevani ihan sujut tuon säännön kanssa. “Pitää vaan ihan oikeesti haluta päästää irti siitä tavallisesta.” Kulma muuttuu ja kevennän tietoisesti otetta kahvoista. Terät uppoaa syvälle pehmeään sokeriseen jäähän. Veto alas. Testaan uudestaan. “Lopeta jo, se pysyy.” Ja taas kevennän otetta. Olen mahdollisimman taloudellinen. Hakku aina edellisen yläpuolelle. “Potki jalat kunnolla sisään.” Ruuveja varten pitää kaapia sohjoa pois, mutta sen jälkeen niistä purkautuva jääsoiro on vakuuttava. Klipin jälkeen päästän koko kehoni rentoutumaan ja hengitän syvään. “Tää ei voi olla lähellekään 90 astetta.” Juuso oli oikeassa. Kulma ei pumppaa käsiä tukkoon, kuormitusta voi itse säädellä. Pian lyön hakut bulgen yli ja saan painon kokonaan jalkojen päälle. Alkaa loivempi osuus. “Laita silti ruuvi.” Tottelen taas. Oikealla on pystysuora seinä, jonka juurella on kosteaa plastista jäätä ja pommit hakut. “Ei tarvi edes testata.” Viidentoista metrin päästä kulma taittuu vielä jyrkäksi finaaliksi. Keho valuu hikeä, kun stemmaan pilarin ja paahtuneen seinän välissä. Tasapaino on mahtava ja tunnen kiipeäväni oikein.

Olin valinnut olla tuona päivänä määrätietoinen ja järjestelmällinen. Kiipesin Ruskean Virran pääuoman oikeasta laidasta, jossa jää näytti paremmalta kuin ympärillä. Kiipeäminen tuntui luontevalta, eikä linja ollut vaikea - ainoastaan pitkä ja työläs, koska pehmeä ja kidemäinen sohjo piti hakata pois ruuvien kohdalta ainakin viiden sentin syvyydeltä. Ja vaikka olin kiivennyt sen edellisenä iltana kakkosena, oli se silti minulle iso liidi - ainakin henkisesti. Oikea jääliidi, Juuson mukaan. Merkittävintä minulle oli kuitenkin  se, että kohtasin viimein itseni täällä. Ja sitä rajaa, jonka olin pelännyt olevan minulle olemassa, ei ollutkaan.

Aurinkoa ja pehmojäätä Korolla

Olipas makia reissu. Tuurilla valkattiin Antin kans sama viikonloppu JPn ja Janin kans. Majoituttiin Piippukodassa, nautittiin aamupalaksi buranaa ja rommia ja loppupäivästä aurinkoa ja pehmeää jäätä. Kaks ja puoli päivää kiivettiin Korolla. Eli perjantaina illalla ajeltiin paikalle ja maanantaina iltapäivällä sitten kotia kohti.

Lenssu oli vähän niinkun puhkeamassa loppuviikosta ja niinhän siinä kävi, että perjantaina oli nenu tukossa ja mies hieman puolikuntoinen. No mutta Korouoma on kyllä niin hieno paikka, että pienessä lenssussaki siellä on ihan mukavaa hengailla. Suunnitelma oli että sikäli lenssu iskee varmistelen Anttia ja hörpin samalla teetä ja rommia. Suunnitelma uhkasi mennä puihin jo Kempeleessä kun Alko laittaa ovet kiinni kasilta ja aika alkoi käydä vähiin. Oltiin Zeppeliinin lähellä kymmentä vaille kasi ja joku aavistus laittoi kysymään Googlelta Alkon sijaintia. Onneksi kysyin. Alko oli muuttanut Zeppeliinistä Lidlin yhteyteen. Kerrankin oli mobiililaitteista hyötyä. Käytiin kaupoilla ja jatkettiin Posiota kohti. Tässä vaiheessa satoi vettä eikä jääkiipeily näyttänyt vielä oikein vahvalta vaihtoehdolta. Pudasjärvellä pidettiin hampurilaistauko ja Posiolla oltiin klo 00 melko tarkkaan. Onneksi vesisade oli muuttunut lumeksi ja lumipenkat tien laidoilla korvanneet Oulun nurmikentät.  Nesteeltä avaimet kyytiin ja kohti Korouomaa.

Tarkoitus oli laskea parkkikselta suksilla laakson pohjalle ja rysähtää suoraan Piippukodan lavereille. Olin testannut jääkiipeilykenkien hiihto-ominaisuuksia kotosalla ja todennut ne ihan toimiviksi. No nyt löytyi sitten se heikko kohta. Eli kengän varsi on niin taipuisa, ettei leveähköön sukseen saa tarpeeksi painetta. Tähän vielä 30 kg reppu selkään ja voin kertoa että mäki mentiin alas kävelemällä. Mutta hei tulipahan testattua. Piippukodalle saavuttiin siis yö myöhään. Kota oli hyvässä kunnossa ja sinne oli jopa hommattu jonkinlainen astiasto. Kodassa on kyllä oma fiiliksensä. Eihän siellä saunaa ole eikä muita mukavuuksia, mutta kaikki tarvittava löytyy. 

Sukset, kantamukset ja jyrkkä alamäki sopii huonosti yhteen. Antti taisteli hienosti suksilla perille asti. Minulla loppui uskallus puoleen väliin rinnettä.

Vielä ennen unia on tulet poltettava kaminassa.

Lauantai 2.4.2016

Aamulla heräiltiin ysin maissa, kurkku oli kipeä ja räkä valui nenästä. Aamupalaksi nappasin buranaa ja huuhdoin rommiteellä. No olihan siinä vähän muutakin syötävää, mutta olo parantui sen verran, että kait sitä vähän kiivetäkin uskaltais. Yhdentoista pintaan oltiin putouksilla. Ekana päivänä oli tarkoitus käydä katsomassa varsinkin Onnekkaan ja Tuulentien kunto ja kiivetä jotain sellaista mitä ei vielä Korolla olis tullut kiivettyä. Ruskeavirta näytti aika paahtuneelta. Mammutilla vesi lorisi, mutta oikean laidan pilarit näytti vielä olevan kiipeilykunnossa. Aurinko porotti ja hiki virtasi polkua tallustellessa. Sykkeestä huomasi, ettei mies ollut ihan ykkös vedossa. Onnekas paljastui puiden takaa melkein heti Mammutin jälkeen. Putous näytti polulta katsottuna ihan komealta. En ole varma olenko sitä koskaan ennen nähnytkään. Oikeasta laidasta valui hieman portaikkoinen läiskäre ja varsinainen pilari piiloutui kätevästi suuren kuusen taakse. Onnekkaan pilari on kyllä hieno. Tai no oli ainakin tänä vuonna ollut. Nyt ylä ja ala osa oli keskikohdasta enää hiuksen hienosti kiinni toisissaan. Jään laatu näytti kyllä vielä aika hyvältä. Puut ja kallion kulmaus olivat ilmeisesti sopivasti olleet suojaamassa putousta.

Antin kans puntaroitiin linjoja ja tekemisiä ja esitin kainon toiveen, että lenssultani voisin suorittaa ensin kuntotestin kakkostelemalla jonkun linjan. Antti tuumaili putousta ja totesi, että ainakaan hän ei tuota pilaria liidaa. Näytti liian vaaralliselta. Oikean laidan linja sen sijaan näytti aika hyvältä. Siellä täällä oli aika vähän jäätä, mutta varmistuksia voisi saada ihan hyvin ja kiipeily ei varmaankaan olisi hirvittävän vaikeaa. Antti terävään päähän ja minä ihmettelemään. Meno näytti ihan Keski-Suomi kiipeilyltä. Alkuun hyllylle nousu, sitten oikealle hyllyä pitkin varsinaiselle linjalle, väliin ohutta väliin paksua seinällä kiemurtelevaa kapeaa linjaa, joka oli välillä jopa jyrkkä. Antti kiipesi rennon oloisesti ja pian olikin aika seurailla. Kiipeily onnistui ilman sen suurempia ongelmia, ja linjakin näytti hyvältä, joten ei kun miestä terävään päähän. Oli kyllä hauska linja. Ruuvien paikkoja sai kyllä vähän katsella kun välillä jäätä oli viitisen senttiä paksusti ja vähän matkan päässä sitten taas parikymmentä senttiä eli ei mikään ihan simppeli linja kuitenkaan. Kivaa oli ja sain uuden putouksen kiivettyä. Hyvä päivä jo tähän mennessä.

Pakattiin kamat ja siirryttiin eteenpäin. Jaska Jokunen näytti todella leveältä ja jäätä oli paksusti. Paikoin jää näytti polulta katsottuna hieman palaneelta ja osittain aika rei-ille hakatulta, mutta suurimmaksi osaksi Jaska oli ihan hyväkuntoinen. Jatkettiin eteenpäin. Parin mutkan takaa paljastunut Tuulentie ei sitten ollutkaan ihan niin hyvän näköinen. Läpi paahtunutta jäätä koko putouksen leveydeltä. Kyllähän tuotakin varmaan kiipeää, mutta varmistaminen ei olisi herkkua. Tsuumailin Tuulentieltä linjaa ja suunnittelin siitä kiipeäväni, vaikka jää ei ihan optimi kunnossa olisikaan. Käveltiin eteenpäin ja Antti näki Revontuli putouksen ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Revontuli olikin hyvässä kunnossa. Vasemmassa laidassa oli jopa ihan pystyä jäätä ja muutenkin ihan kivan näköinen linja. Pysty jää veinas käydä Antilla henkiseksi, mutta hyvällä sykkeellä mies kiipesi linjansa eikä lähtenyt oikomaan helpommille variaatioille putouksen keskivaiheilla. Antti jäi laskeutumaan Revontulelle ja päätin kipaista katsomassa Tuulentien linjaa. Putouksen alta katsottuna pilarit olivat aika lyhyitä eikä jään laatu sävähdyttänyt. Päätin kiivetä myös Revontulen. Siinä oli sentään hyvää jäätä. Antin linjan alku olikin sitten ihan oikeasti pystyä. Putouksen puolesta välistä kulma taittui hieman loivemmaksi ja lopussa oli vielä muutaman metrin pysty jos ei halunnut kiivetä pättäreitä vasemmalta. Komia linja ja Revontuli on vieläkin mielestäni yksi parhaista putouksista Korouomassa.

Alkpueräinen suunnitelma oli ollut ehtiä "back to the bar by six", mutta seiska oli huomattavasti realistisempaa. Piippukodan iltatunnelmissa sanailtiin JPn ja Janin kans, tarkistettiin linjoja päivän kuvista, laitettiin evästä ja nautittiin hieman punkkua kaminan loimussa. Kyllä piippukota tällaisella neljän hengen retkueella on oikein jees. Tilaa puuhailla on tarpeeksi ja rotkolaakson iltatunnelmat ovat vertaansa vailla. Illalla miehet taisi sammua jo vähän kympin jälkeen. Paljoa ei siis tarvinnut unta pyydellä.

Mammutti jo aika keväisessä kunnossa.

Turistit kohteessa

Onnekas piiloutuu kuusen taakse. Bongaa turisti.

Meitsi laskeutuu Onnekkaalta. Oikeassa laidassa kiivetty linja.

Tuulentie jo aika paahtuneena

Revontuli taas hyvässä iskussa. Jännä miten paljon eroa on putousten kunnossa ihan lyhyelläkin etäisyydellä toisistaan.

Antti Revontulella. Makian pystyä ja suhteellisen hyvä jää.

Kuinka toimia jos kohtaat sauvakävelijän? Tekeydy kuolleeksi. Todennäköisesti se jättää sinut rauhaan.

Piippukota on hyvässä iskussa. Lämpenee nopeasti ja tunnelma on ainutlaatuinen.

Moterni kiipeilijä lepuuttaa laverilla

Sunnuntai 3.4.2016

Sunnuntaina heräiltiinkin sitten huomattavasti aikaisemmin. Lenssu oli hieman muuttanut olomuotoaan, mutta vaati edelleen burana startin. Aamuhärväysten jälkeen liikkeellä oltiin jo ysiltä. Aika tarkkaan kahteen tuntiin oli nyt molempina aamuina päästy liikenteeseen. Eipä mikään maailman ennätys, mutta nyt olikin tarkoitus naatiskella tällä reissulla. Alunperin oli tuumailtu, että sunnuntaina olis heilahdettu tarkistamaan Sudenhammas ja Kaunein. Jään paahtuneisuudesta johtuen usko edellisten kuntoon ei ollut kova ja päädyttiinkin vanhoille tutuille eli Jaskalle ja Ruskealle.

Illan tuumailuista rohkaistuneena Jani oli päättänyt lähteä testaamaan Onnekkaan pilaria. Pojat oli ottaneet aamulla vähän nopeamman lähdön ja meidän päästyämme paikalle Jani oli jo koputtelemassa Pilarin alaosaa. Kiipeily oli rennon näköistä ja minua alkoi taas poltella pilarin kiipeäminen. Lähes putouksen yläosasta Jani lipsautti jalan irti ja oli ilmeisen lähellä tippua. No ei onneksi sen ihmeempää. Herätteli vain varmistajaa. Hieno linja ja makian näköstä kiipeilyä. Lähdettiin kuitenkin Antin kans Jaskalle tarkistamaan sieltä lauantaina katsottuja linjoja.

Jaskan vasempaan laitaan siis sen normaalin hienon pilarin vasemmalle puolelle oli muodostunut tänä vuonna todella komea ja pysty pilari. Kiipeily oli kyllä hienoa. Hakut sai ekalla lyönnillä jäähän ja ruuvitkin pysyivät hyvin. Sää oli niin lämmin, ettei tarvinnut palella. Aurinko paistoi ja maisemista oli kiva nautiskella kiipeilyn lomassa - ykkösluokan parhautta. Laskeuduin ja keräsin rojut samalla ja ei kun Antti terävään päähän. Antti herkutteli saman linjan. JP ja Jani saapuivat paikalle ja kiipesivät perinteisen vasemman laidan pilarin, joka ei tällä kertaa ollut aivan pystyä. Homma hoituikin nopeasti ja Antti ja Jani taisivat olla yhtäaikaa ylhäällä. JP kiipesi pilareiden välistä melkoisen näköisen verhojumpan samalla testaillen jääverhojen kestävyyttä. Pojat tuumasivat Onnekkaan pilarin olevan hyvässä kunnossa, joten päätin kokeilla sitä itsekin. Antilla oli vielä intoa kiivetä Jaskalla ja päätti kiivetä keskeltä oikein hyvän mielen linjan. Pitkää ja hieman loivempaa jäätä. Mikäs siinä kiivetessä - makiaa hommaa. Pojjaat lähtivät katsomaan Tuulentietä ja Revontulta. Kiipesin Antin linjan kakkosena, jotta sain vähän verta liikkeelle sitä pilaria ajatellen.

Laskeuduttiin kerättiin romut ja lampsittiin takaisin Onnekkaalle. Alhaalta yritin tuumailla parasta linja valintaa ja mistä kohtaa pilaria ei kannattaisi koputella kovin lujaa. Heitin varusteet niskaan ja lähdin kiipeämään. Jää oli kyllä mukavan helppoa kiivetä noinkin pystyksi. Valmiita puikkojään reikiä siellä täällä, joten energiaa ei paljoa kulunut lyömiseen. Pääsin heikon kohdan alapuolelle ja väänsin ruuvin. Ruuvi tuntui olevan vähän huonosti kiinni, joten yritin vähän kurkata puikkojen välistä miten se oli mennyt ja olisiko vieressä parempaa paikkaa. No ruuvi oli molemmista päistään sentin pari kiinni ja loppu oli puikkojen välistä ilmaa. Toinen pää oli vielä ohuehkossa puikossa. Tähän ruuviin ei siis kannattaisi edes istua lepäämään. Yritin tuumailla parempaa paikkaa ruuville, mutten tuntunut löytävän. Katselin linjaa eteenpäin ja tuumailin vaihtoehtoja. Ylempänä jään varmistettavuus näytti yhtä epäilyttävältä kun alhaalla. Linjan kiipeäminen nuilla varmistuksilla vastaisi suurin piirtein vapaa sooloa, mihin en nyt ollut valmiina. Jonkin aikaa roikuttuani ja tuumailtuani totesin, että paras vaihtoehto tällaisilla varmistuksilla ja hetken fengshuilla olisi kiivetä alas. Pakittaminen ei tuottanut vaikeuksia muuta kuin henkisesti luopua hienon linjan kiipeämisestä. Toisaalta heikot varmistukset helpottivat päätöstä. On se Jani vaan hurja miäs, ei voi mitään. Tekemättä jäi siis tällä kertaa. Jospa se muodostuisi ensi talvena hieman jämäkämpänä uudestaan.

No mitäs sitten tehtäisiin? Antti tuumasi, että saisin liidata mitä haluaisin tälle päivälle. Tuumailin vaihtoehtoja. Jaskan ja Revontulen parhaat linjat oli jo kiivetty, Mammutti ja Tuulentie taas eivät oikein näyttäneet houkuttelevilta. No kiivetään Ruskea virta. Se on kuitenkin aina oikeaa kiipeilyä kiipesi sen miten hyvänsä. Putous näytti todella paahtuneelta. Parista kohtaa meni ylös hieman sinisemmän värinen linja ja kovalla arvauksella siinä kohtaa jää voisi olla hieman parempaa laadultaan. Putouksen alaosa ei näyttänyt ihan niin jyrkältä kuin mitä Jaska ja Revontuli olivat olleet. Lähdin kiipeämään ja muistutin Anttia, että 60m köydet menee aika tiukalle. Ruskea onnistui jälleen yllättämään ja alaosa tuntui ja näytti aika pystyltä. Ehkä se pituus vaan tekee tepposet ja kiivetessä reitti näyttää jyrkemmältä kuin mitä se oikeasti on. Jää oli kyllä melkoista sokeria. Ruuveja varten pinnasta piti kaivaa reilu viis senttiä sokeria pois, jotta ruuvin sai kunnolliseen jäähän. Veikkaukseni linjan hieman paremmasta jäästä näytti pitävän paikkansa. Jos linjalta ajautui jonkin verran sivuun jää muuttui heti aivan sokeriksi ja tuossa linjalla kuitenkin yleensä hakut sai jäähän yhdellä iskulla ilman sen suurempaa ongelmaa. Kiipeily oli jälleen ykkösluokan kivaa. Mukavaa hommaa ja sitä oli riittämiin. Korkeuttakin Ruskealla on sen verran, että roikuskellessa ja hengitellessä oli jälleen mukava katsella maisemia ja kuunnella palokärjen touhuiluja. Antilta oli Ruskean virran liidi vielä tekemättä ja kakkosena kiivetessään mies fiilisteli ja tuumaili, että josko sitä huomenna sitten siitä itsekin. Alas päästyämme kello olikin jo ehtinyt sen verran yli pykälästä, että taas oltaisiin takaisin kodalla seiskaksi. Kymmenen tunnin kiipeilypäivä väsytti jälleen sen verran, ettei unta tarvinnut kauaa odotella.

Hurja Jani liidaa Onnekkaan pilaria. Hyvin tuntui kestävän. Joskus vielä itsekin.

Maisemia Jaska Jokuselta

Antti liidaa Jaskalla komiaa pilaria.

Laakson pohjan näköalareitti helpotti kyllä huomattavasti siirtymistä putouksille. Hienot maisemat polulta. Voin suositella ihan vaan makkaranpaistolenkkinäkin.

Urpo Ruskean virran topissa. Komiat on laakson maisemat ja palokärjen puuhailut antavat mukavan äänimaailman.

Maanantai 4.4.2016

Maanantaina heräiltiin taas kohtuu ajoissa. Päätettiin mennä Antin kans Ruskealle virralle uudestaan, jotta Anttikin saisi sen kiivettyä. Sopihan se mulle, kun viimeinen päivä on aina kuitenkin hieman vajaa ja Ruskealle virralle ei tarvinnut paljoa siirtyä majapaikasta. Antti paukuttelikin Ruskean näytöstyyliin. Hieman ehkä pientä ramppikuumetta oli havaittavissa, mutta hyvin se meni ilman suurempia kommelluksia. Kiipesin Antin perässä kakkosena ja liidasin sitten vielä itse uudestaan melkein samasta kohtaa. Vain hieman eri kohdasta vaihtelun vuoksi. Kyllä ensi talvena pitää tulla taas uudestaan.

Kaunein jäi nyt vieläkin kiipeämättä. Tai no en oo sitä koskaan edes nähnytkään. Josko sitä sitten ensi talvena saisi aikaiseksi. Vaikka jäihän tuohon nyt vielä sitten se Tuulentie ja Onnekkaan pilarikin tekemättä. Toisaalta Ruskea virta tuli kiivettyä ties monennenko kerran ja kyllä se aina on yhtä hienoa hommaa. Sukset oli nyt sitten kuitenkin turhaa matkassa. Sitä arvottiin jo kotoa lähtiessä, mutta parempihan se oli, että olivat matkassa turhaan, kun että niitä olis tarvittu ja ei olisi matkassa ollut. Mutta joo ylämäki oli jälleen tai etenkin nyt lenssuisena raskas tampata ja soija virtasi ihan huolella. Oulun loistavan hampurilaispaikan www.kauppuri5.fi Teurastaja-hampurilaisen saattelemana kotosalla oltiin siinä kahden maissa yöllä. Olihan hieno reissu. Ens talvena uudestaan.

Ruskean virran alaosaan muodostuu aina välillä hauska jääluola.

Antin ensimmäinen Ruskean virran liidi. Hyvin meni aivan ongelmitta.

Antti ja varmistamisen sietämätön keveys

Kamat kasaan ja miehet kohti kotia

Ruskea virta oli aika paahtunut, mutta vielä aivan kiivettävissä.

Jaskan ja Tuulentien välistä löytyisi tämmöinen läiskäre. Siinähän ois pohjosen pojille uutta mikstapaikkaa. Onkohan kukaan käyny katsomassa?

Epämotivaation talvi

Tänä talvena en ole saanut revittyä itsestäni ihan viimeistä puristusta. Liekö suurin vaikutus ollut sillä, että viimein sain mahani kuntoon, enkä sitten jaksanut ressata minkään reitin suorittamisella. Ihan perus jääkiipeilyä on tullut harrastettua ja kivaahan se on ollutkin. Jäätä ei ole ollut liian paksulti, mikä on tehnyt loivistakin reiteistä mielenkiintoisia. Alunperin piti pulttaamani vähän uutta mikstaa Pönikseen, mutta tekemättä jäi. Samoin muut mikstailut Pakkomiellesektorilla. No ei se mitään. Nyt alkaa taas olla mies terveen kirjoissa, joten kesästä vois olla tulossa ihan hyvä.

Yks pikku nyanssi voi toki olla haasteena tässä kevään mittaan. Mahan kun sain kuntoon, niin ullatus ullatus se kauan halajamani -5Kg otti ja hyökkäsi takaisin Jouluun mennessä. No nyt on sitten hieman työstettävää ennen kesää ja kysymys kuuluu haluanko tinkiä mukavuusalueesta kiipeilyn eduksi niin paljon, että saan tuon painon tipautettua.

Treenifiilis alkoi lässähtää siitä, kun jäitä odoteltiin kovasti ennen Joulua, mutta pakkasia ei vaan alkanut kuulua. Tammikuun alkuun jäitä alkoi kertyä ja innoissaan oltiinkin ulkona. Muutaman kerran sain jäillä käytyä ja sitten helmikuun alusta kävi innostus laantumaan. Yhden viikon olin lenssussa, seuraavana en löytäny kaveria ulos ja kolmannen lomailin hiihtohommissa. Sen jälkeen kun menin hakuilla roikkumaan homma oli aika pahasti hukassa. Ehkä tähän kaikkeen mausteensa antoi myös se, että vaihdoin työpaikkaa. 8,5v meni edellisessä paikassa ja tuntui siltä, että nyt oli hyvä vaihtaa. Sen verran tuo työpaikan vaihto verotti resursseista, että parin kuukauden jälkeen alkaa taas pystyä reenailemaan suht normaalisti. Niin ja ehkä tätä blokiaki saa taas aikaiseksi päivittää silloin tällöin.

Keski-Suomessa on tänäkin vuonna ollut monenmoista jäätä. Alkuun tuli kovat pakkaset ja jää oli ihan kunnon betonia. Sitten käytti muutaman päivän lämpimällä, mutta jää oli vieläkin betonia. Tosin se ei enää lohkeillut samaan malliin kuin edellisellä viikolla. Sitten oli vaihteleva jakso ja päästiin normaaliin kovaan ja kestävään jäähän. Maaliskuun alku puolella oli sitten niin lämmintä, että aurinkoisilla seinillä alkoi jo keli loppua ja jää oli pinnalta sohjoa ekan iskun jäätä. Miinuksena pikkuseikka, että putoukset oli irti kalliosta, joten meni yläköysi hommiksi. Sitten tuli yöpakkasia ja päätettiin käydä vielä katsastaan varjon puolen seiniä ja jään laatu yllätti positiivisesti. Vielä 22 päivä maaliskuuta kiivettiin Pöniksessä todella hyvä laatuista jäätä. Juuri sopivan kovaa, että kiipeily oli nautinnollista eikä tarvinnut pelätä jään yhtäkkiä lohkeavan tai irtoavan seinästä. Määrällisesti kausi oli jälleen erilainen edellisiin verrattuna. Toisella paikalla oli jäätä todella paksusti, mutta kaikki linjat eivät muodostuneet ollenkaan. Toisessa paikassa taas jäätä oli leveästi, mutta vain muutaman sentin paksuudelta. Kiipeily olikin jännää kun ruuveja ei voinut ruuvailla ihan joka paikkaan ja silti joutui välillä luottamaan pari senttiä vajaaksi jääneeseen 10 sentin ruuviin.

Kaikesta huolimatta nyt näyttäisi ainakin vielä siltä, että perjantaina olisi nokka osoittamassa kohti Posion helmeä Korouomaa. Saadaan siis tällekin kaudelle ihan oikeaa jääkiipeilyä. Flunssa on perheessä jälleen jyllännyt, mutta pidetään sormet ristissä, ettei se iske itselle ennen reissua. Ilmatieteenlaitos lupailee Posioon pehmeän sitkeitä jäitä. Tai ainakin päivälämmöt on pari astetta plussalla ja yöllä pikku pakkasta. Saapa nähä päästäänkö reissuun ja saadaanko jotain kiivettyä. Sormet ristiin siis...

Toista kertaa jäillä tälle talvea. Makian rapsakkaa betonijäätä.

Kolmas kerta ja paljon inhimillisempi keli. Seppiksellä jäätä riitti peruslinjoilla tänä talvena.

Pöniksestä löytyi kivan ohuita läiskäreitä.

Väliin pitää harjoitella moottoroitua siirtymistä ;)

Sitten tulikin taas lämmintä. Sohjojäätä Seppiksellä.

Pöniksessä kävi jännä juttu. Olin ruuvaamassa toista ruuvia kun vahingossa tipautin sen kädestäni. Lopputulos oli tämä eli köysi lähti irti ekan ruuvin jatkosta ja tiputettu ruuvi roikkui köyden tilalla. Ei onneksi sen suurempaa epiikkiä. Uusi ruuvi sisään ja köysi kiinni. Toivottavasti tämä oli nyt eka ja viimeinen kerta kun näin käy.

Ei ollu kuukaudessa Pöniksen linjoihin tullut paksuutta. Jään laatu sentään oli ihan ässä. Toisin kuin Seppiksen sohjo mössö.

Väliin piti mennä naatiskelemaan auringosta Päijänteen jäälle.

Antti Pöniksen ihanilla jäillä. Tämä oli varmaan viimeinen kerta Keski-Suomen jäillä.

Kauden pakollinen Pönis selfie. On se vaan niin hienoa.

Jääkausi auki

No niin taas on päässyt jokunen viikko vierähtään päivityksestä, joten kirjoitettavaakin on taas kertynyt. Ekaksi oltiin joulukuun 12 päivä hakkuhuukkailuissa. Siellähän Olympiastadionilla oli taas mukavat kekkerit. Alppikerhon pojjaat oli järkkäilly kisat vallan mainiosti ja itsekin sain kymmenen pistettä rikki jopa reippaasti ;) Papukaijamerkit jäi tosin saamatta. Nämähän nyt olivat todennäköisesti viimeiset kilpailut Olympiastadionilla. Toivotaan, että pojat keksii ensivuodelle jonkin uuden paikan järjestää kisoja. Tässäpä vähän juttua ja kuveja kisoista 2015-hakkuhuukkailut

Joulun aika meni kokolailla bulkkauksen piikkiin ja painoa onkin mukavasti 3kg enemmän kun vuosi sitten. No onpahan jotain rojektia keväälle tarjolla. Hakkuhuukkailujen jälkeen käytiin pari kertaa pojan kans sisäkiikuilla ja sitten rakennettiin lisää seinää kotia. Nyt alkaa olla jo ihan kiva kulmaseinä reenejä varten. Lapsille ostin isoja kahvoja seinälle niin pääsevät vähän kiipeilyn makuun. On nää pienet seinät sen verran jyrkkiä, että tulee varttuneemmallekin lepokahvat tarpeeseen.

Tämmönen seinä meillä tällä hetkellä. Vähän levyä puuttuu vielä oikeasta laidasta, mutta kohta valmista.

Kyllä täällä etelässä on se huono puoli, että talvet käy jäämään aika lyhyiksi. Vuosi sitten avasin jääkauden 6.1. eikä tämäkään alkanut sen aiemmin. 10.1. otettiin siis ekat liidit tälle kaudelle. Täytyy varmaan alkaa panostaa tuohon vesisateessa kiven huukkailuun tulevina syksyinä niin saa kautta jatkettua sitten syksypuolelta. Vesisateessa ei kuitenkaan pysty boulderiakaan harrastaan joten samalla tulis sellanen kestävyys reeni bouldereiden väliin.

Joo, mutta oltiin siis sunnuntaina 10.1. päräyttään kausi käyntiin. Liidailu tuntui mukavalta ja ruuvejakin sai seinään juuri sopivasti. Paikkapaikoin siis kallio paistoi jään läpi ja lyöntipaikkaa kannatti vähän tuumata, ettei lyö suoraan kiville. Ilmatieteenlaitoksen ennusteen perusteella sovittu kiipeilysää sen sijaan ei aivan pitänyt paikkaansa. Pakkasen piti lauhtua johonnii 16 asteeseen, mutta toisin kävi ja jäätä louhittiin napakassa -23 asteen lämmössä. Tämähän oli aivan loistava sää avata jääkausi. Nyt tulevat 10 asteen pakkaset tuntuu helteeltä ja jää mukavan pehmeältä. Toivotaan vaan, että vettä pääsisi pakkasesta huolimatta jostain valumaan. Ei oo kiva jos tässä vaiheessa kautta jo ollaan lopullisessa jää tilanteessa. No saapa nähä miten tässä taas käy.

"Sisäkiipeilykin" voi olla aika vilpoista

 Joulupukki toi uutta varustetta ja lähes 20v vanha toppis joutui väistymään uuden tieltä. Kyllä nyt tarkenee ullakolla :)

Jani availee jääkautta. Hämärä yllättää tammikuussa aikaisin.