Barefoot hommailua

Tulipas parin vuoden jahkauksen jälkeen hommattua nyt itelleki tuommoset paljasjalkatossut. Käsittämättömiä termejä muuten. Miten voi olla paljasjalkajuoksua jos on jotku kengät jalassa? No joka tapauksessa nyt tuli tuommoset itelle hommattua.

Nettihän on pullollaan kaiken maailman sepitystä, miten ihmiset on luotu juoksemaan ja kengät on turhia. No ilman kenkiä lenkkeily voi tavan pullajalalle olla vähän extreme elämys ja tämä homma tosiaan tulisi aloittaa hieman varoen. Tämmöiset tossut jalkaan laittaessa asia tulee kyllä harvinaisen selväksi. Tossun pohja on niin ohut, että kyseessä on enempiki kumipohjainen sukka ko varsinainen kenkä. Jos nyt suurinpiirtein "kaikki muumit löytyy laaksosta" niin fiilis on se, että näillä ei het kympin lenkkiä kipasta asvaltilla. Yleensäkään kantapään maahan laskeminen juoksuaskeleen aikana kovalla alustalla ei tule ensimmäisenä mieleen.

Jostain kumman syystä olen nyt saanut aikaiseksi kolmisen aamulenkkiä(n 3km) viikossa. Tai no syyhän oli se, että neljä vuotta sitten katkennut nilkka alkoi ilmottelemaan itsestään. Ainut vaihtoehto minun tapauksessani on pitää pohkeen ja jalan lihakset sen verran kunnossa, että paketti pysyy kasassa. Tästä päästäänkin siihen että päkiäaskeleella ja minimaalisella vaimennuksella juoksun pitäisi olla yksi parhaista jalkaa kuntouttavista askareista.

Olen nyt aloitellu varovasti eli koiraa kävelyttäny ja pitäny tossuja työkenkinä. Viime ja toissa viikolla olen lisäksi juossut yhden aamulenkeistä nuilla tossuilla. Pohkeet on kyllä hommassa aika kovilla ja pitää nyt vähän fiilistellä millä aikajänteellä uskaltaa nuita lenkkejä lisätä. Foorumeita lueskellessa sain semmosen kuvan, että harrastelijalle hyvä peukkusääntö on että vuoden päästä vois juosta kaikki lenkit minimaalitossuilla. Eipä siinä sitte muuta ko otetaan raahassa ja katellaan miten äijän käy.

Mikstaviteota

Vielä näin lehtien puhjetessa pitää muistella männyttä hakkukautta viteon merkeissä. Ensi kaudella pitää kuvata videolle enempi, jotta saa vähän heikkouksia selville. No mutta tässäpä tämä eli Ovimiehen kepponen.

Ovimiehen Kepponen 2edit from Juuso Raekallio on Vimeo.

Sisäkiikkua ja boulderkauden avaus

Viimesen hakkuilun jälkeen oon pääasiassa reenaillu pulteria sisätiloissa. Alkuun oli sormivoimat niin hukassa, etten päässyt kotiseinältä helpointa ite tekemääni reittiä. Pikkuhiljaa alkaa kuitenki näppivoimat palautua ja ehkä sitä jo ulkokiikuillekin voisi uskaltaa. Tai no kerran kävin jo pulterilla ja kyllähän sitä yks 6B tuliki lähetettyä.

Pari viikkoa sitte viikonloppuna oli käyntiä isolla kirkolla ja mahdutin siihen tutustumisen Salmisaaren Kiipeilyareenaan. Olihan kyllä hieno reenipaikka. Reitit oli sen verran korkeita, että helpotkin kahvamaratoonit kävi hapottaan ihan oikeasti. Kestävyydessäkin tuntuis siis olevan hieman tekemistä :)

Nuo itsevarmistushärpäkkeet on muuten aika vänkiä. Lähin kiipeemään helpohkoa linjaa (alla kuvassa) vaijeri kulki mukana mukavasti, eikä sitä oikeastaan edes huomannut. No ylhäällä sitten tuli mieleen, että tähänkö sitä nyt pitääs uskaltaa hypätä. Ei keles. Olis ehkä voinu kokeilla alhaalla toimintaa... No ei se sitte auttanu ku vetää henkeä ja päästää irti seinästä. Hyvinhän se tietysti meni, mutta näissä hommissa tuntuu kaikki uudet jutut olevan kyllä aika jänniä.

Salmisaari on kyllä vierailemisen arvoinen paikka. Reittejä on monen tasoisia ja seinissä löytyy kyllä haastetta isoillekin pojille. Ainakin itselle paikan parasta antia oli kuitenki noin 30m korkea rocktopia-seinä. Korkeutta on siis enemmän kuin suurimmalla osalla Suomen kallioista. Oli se vain mielenkiintoista huomata miten isoilla kahvoilla kiivetessä sai lopulta itsensä niin tukkoon, ettei otteissa vaan pysyny kiinni. Todettiinkin uusi ilmiö, että kiipeily kävi vähän niinkuin lenkkeilystä. Aivan loistavaa peruskunnolle. No onneksi ei asu lähistöllä niin ei pääse tuo kestävyys kehittymään liian kovaksi ;)

Nyt vaan vähän reeniä ja sitten on yritettävä Robin Hoodia ennen kesän lämpöjä.

Salmisaaressa pikkupojatkin kiipee aika vahvasti

Keväthakkuilua

Ukot on juosseet kiviä halaamassa jo pari viikkoa ja psyykkaavia viestejä lähetyksistä on kuulunut sieltä ja täältä. Mie olen kuitenki onnistunu pitäytymään lähes täysin hakkuilussa. Norjanreissun jälkeen oli kyllä motivaatio mihinkään kiipeilyyn aika hukassa, mutta onneksi on nuita kavereita, jotka hyppivät innosta soikeana pitkin kaltseja. Josemiteen ovat kuulemma syksyllä lähössä ja väittävät sen olevan jotenki hieno paikka. No joo kateellisen panettelut sikseen. Pojilta kuitenki sain taas innostuksen purskeen tekemiseen. Kiitokset siitä!

Oltiin siis pari viikkoa sitten Paavalinvuoressa hakkuileen. Keli oli melko talvinen. Lunta tuli tuulen kans ja pakkasta oli kymmenkunta astetta eli siis ihan oikea hakkuilukeli. Esko se liidaili sitä sun tätä ja Pakkomielteen lähetti taas kertaalleen. Kyllä se näyttää olevan mies kunnossa ei voi mitään. No ite siinä surkeilin Paavalin pikku paheella ja mikään ei oikein tuntunu onnistuvan. Pelotti ja pumputti ja kaikki oli huonosti. Toisella vedolla alko homma kuitenki jotenki aueta ja pääsin katon rajaan ilman pahempaa itkemistä. No siihen se sitten jäi sillä kertaa, mutta kipinä oli taas syttynyt.

Muutaman kerran sain sitten käytyä sisällä reenailemassa ja jopa pari kertaa ilman hakkujaki. Sitte viikko takaperin sain ylipuhuttua Janin Pönikseen. Vähän kyllä jännätti olisko siellä vielä jäätä. No olihan siellä ja vielä parasta laatua eli tosi plastista ja jämäkkää. Ei siis kovaa niinku lohkeilevaa ja sirpaloituvaa, eikä pehmeää niinku sorbettia vaan juuri sellaista haavejäätä johon hakun saa ekalla lyönnillä tosi tukevasti. Muutenki jääkiipeily oli kaikkea sitä mitä se normaalisti ei ole. Eli aurinko paistoi, oli lämmintä ja muutenki kivaa ulkoilua :)

Molemmilla oli kovat tavotteet tuolle reissulle. Mie veinasin yrittää Ovimiehen kepposta ja Jani Veturimiehet heiluttaa reittiä. Lämppäiltiin vähän jäillä ja sitten urheilemaan. Kerran aikasemmin olin koittanut Ovimiehen kepposta, mutta sillon ei beetta ollut kunnossa ja kiipeeminen aika herkkistä. Uudella beetalla reitti on kyllä hienoa settiä. Kunnon tarzankiipeilyä ja lopetus vielä jäätä plus pieni ylläri topissa.

Eka yrkällä jatkoin Paavalinvuoren itkeskelyä ja yrkkä veinas loppua kokonaan parin metrin korkeuteen vähän teknisempään kohtaan. No sain kuiten kaikki kaltsimuuvit alusta kateltua ja vähän testattua jäätä. Tokalla yrkällä onnistuin vähän kokoamaan itseäni ja sain alun kaltsin kiivettyä. Jäällä pumputti ihan pirukseltaan ja sorruin pilarin kulman kierrossa ahneuteen. Yritin lyödä hakun liian pitkälle eikä siinä sitten enää tukkosilla käsillä pystynyt jalkoja siirtämään. Eli pannut tuli ja kipinät lensi kalliosta, kun svingasin nätisti jalat edellä suoraan tunnelin seinään. Tulipahan testattua, että tippuminen on turvallista.

Jani testaili beettaa parilla levolla ja laittoi jatkot Veturimiehet heiluttaa reitille. Toisella yrkällä alun kruksi sitten meniki. Lopusta oli jäät sitte niin vähissä, että ukolla veinas tulla äitiä ikävä. Yritti kiivetä vikalle pultille vasenta ja oikeaa kautta, eikä oikein alkanu onnistua. Lopulta päätyi vasemmalle ja juuri kun sai pultin klipattua hakku irtosi. Mies pysyi kuitenki kivessä kiinni toisella hakulla ja reitti tuli kiivettyä. Saatiinpa siis tälleki linjalle toistonousu vielä tälle kaudelle.

Pääsiäisenä alkoi poltella ajatus, että kyllä sitä vielä pitäis kerran käydä kokeilemassa sitä Ovimiehen kepposta jäi se niin pienestä kiinni. Sain vielä Janin ylipuhuttua ja keskiviikkona sitä sitten taas ajeltiin luolaa kohti. Alkulämmöiksi käytiin kävelemässä tunnelissa ja katsastamassa paikkoja. Tunnelin keskivaiheilla näytti valuttavan ihan kiitettävästi vettä ja siellä oliki ihan kunnon puikkoja ja pari sylin levyistä pilaria. Pitää varmaan joskus käydä kopasemassa...

Louhin lämmöiksi jäätä ja Jani kävi viemässä ylärin omalle rojektilleen. Antti pyörähti kans paikalle ja aikoi myös kokeilla kepposta. Vähän kyllä jännätti kun viimeksi jäi niin pienestä. Otin alun aika rauhallisesti. Vähän ehkä liiankin, mutta tiedä häntä. Kaltsi muuvit meni niinkun niiden pitiki, mutta kyllähän pystyi pumputtaan. Olin ihan varma, että nyt tulee noutaja. Sain jalat aikaisempaa paremmin jäähän ja ravistelin käsiä ja onnistuin palautumaan sen verran, että pääsin muuvi kerrallaan jäätä eteenpäin. Nyt muistin kulman kierrossa olla ahnehtimatta ja toiselle puolelle siirtyminen menikin suht helposti. Ruuvi sisään ja hyllylle lepuuttaan happoja pois. Hyllyllä seisoskellessani jalatkin olivat aika hapoilla ja sain ravistella kaikkia jäseniä vuoron perään. Yläosan kaltsista en muistanut mitään, mutta alhaalta tuli niin hyvät tiedot, ettei reittiä enää uskaltanu ryssiä. Aikaa paloi mukavasti, kun otti jokaisen liikkeen niin varman päälle. Mutta hei sehän meni! Molemmat mikstarojektit tuli siis lähetettyä tälle talvelle. Ei huonosti.

Mie lämmittelemässä auringon paisteessa

 

Iloinen mies topissa

 

Antti ei ollutkaan aikaisemmin kokeillut kepposta, joten yrkkää oli mielenkiintoista seurata. Annettiin Janin kans niin paljon tietoa kun vain osattiin ja Antti lähti kiipeemään. Hyvin kyllä mies roikuskeli ja kaikesta näki, että nyt on yritystä pelissä. Muuvit meni hyvin putkeen ja kädet täristen mies väänsi itsensä jäälle. Onnistui palautumaan kohtuu hyvin ja kiipesi jäähyllylle. Sieltä sitten huuteli, että miten se nyt tuo yläosa ei näytäkään niin helpolta kun alhaalta. No mitenhän ei. Toiseksi viimeisessä muuvissa lähti hakku hakemaan pitkin otteen reunaa ja kylläpä oli lähellä ettei mies ottanu lentoja. No onneksi ei ja näin saatiin reittiin ensimmäinen flässi suorite.

Eikhän se ala nyt olla kausi paketissa ja aika siirtyä kiviä halaamaan. Ai niin ONNEA Eskolle hienosta lähetyksestä Mankisen Antin Suen tassu reittiin!

Tässäpä kuveja Antin flässi suoritteesta Ovimiehen kepponen reittiin.

 

  

 

Visiiri

Paavalinvuoressa ämpyiltyäni silmän mustaksi sain kotoa noottia, että kypärään vois asentaa jonku silmäsuojan. Eihän tuo ainakaan jääkiipeilyssä huono ajatus ole, joten tuumasta toimeen. Petzlillä on hyvän näkönen visiiri ja rahamiehen ratkasu olis nyt tietenki ollu ostaa kypärä visiiri setti. Mulla kun nyt kuitenki sattuu olemaan tuo Grivelin kypärä ja olen siitä tykänny niin päätin sitten tehdä itse.

Setti oli nyt ekaa kertaa kunnolla testissä tuolla Norjassa ja hyvin kyllä toimii. Ainaki näissä uusissa visiireissä on niin hyvä huurtumisenestokäsittely, ettei sitä hönkimällä huuruun saa. Ainut näkyväisyyttä haitannut seikka oli vesipisaroiden jäätyminen visiiriin. Nekin oli tosin aika helppo pyyhkiä pois, joten ainaki tähän asti systeemi on toiminut hyvin.

Osat:
- Petzlin visiiri Vizion kilkkeineen telemark pyreneesiltä n 35€ ilman postikuluja.
- Kypärä johon voi porata pienet reiät ohimoille.

Ensin kannattaa mallata, että visiiri mahtuu kunnolla aukeamaan ja sitten merkata reiän paikka. Tein ensin toisen puolen ja sitten mallasin toisen puolen suurinpiirtein samalle kohtaa, niin että mekanismi toimi hyvin.

Aurinkoa, lunta ja jäätä Norjassa

Käytiin Norjassa. Tarkemmin sanottuna Spansdalenissa. 2100km autoilua, kolme päivää vuorenrinteitä ja yliannos happea oli niin intensiivinen kokemus keskimaalaiselle toimistotyötä tekevälle perheenisille, että nyt vasta kahden viikon jälkeen kykenee kirjottamaan asiasta. No eilen sain ekan kerran reissun jälkeen raahattua itteni vanerilleki. Motivatsiooni jotenki vähä hukassa. Onneksi kaverit psyykkaa niin ei voi jäädä sohvalle :)

Mutta aiheeseen. Ajeltiin Antin kans Torinon, Kirunan ja Abiskon kautta Lapphaugenin mökkikylään. Matkalla väijyttiin Pohjois-Ruotsin road side putouksia Rick McGregorin toposta. Sielläki näyttäis olevan ihan kiivettävää, mutta pari tuntia lisää ajoa niin maisemat on vähän eri luokkaa. Ens kerralla vois ehkä ajopäivälle ottaa välietapin ja kiipeis vaikka Kaisepaktella päivän siinä matkalla. Lapphaugenin mökit on muutes tosi hyviä tämmöseen reissuun. Spansdalenin reiteille mökiltä oli lähestymistä alle 10km, Sørdalen noin 30km päässä ja Tapsankin kiipeämä Flågbekken on myös noin 40km päässä. Kiivettävää siis löytyy koko talveksi ja varmaan kesälläkin sitä sun tätä.

Tarkotuksenahan meillä oli ajella ke/to yöllä perille ja kiivetä to päivällä jotain tien vierestä. No toteushan meni niin, että nukuttiin Oulussa aamu puoli viiteen ja siitä sitten körryyteltiin perille klo 15. Lunta tuuppas taivaantäydeltä ja näkyvyyttä oli sen verran, että autolla pystyi just ajamaan 60km/h. Kirjauduttiin mökkiin sisään roudattiin kamat ja lähettiin skouttaan paikkoja noin puoli viiden maissa illalla kelin hieman auettua. Henrikkasfossen näytti olevan ihan hyvässä iskussa, mutta Söylefossen oli hieman kuivan oloinen. Pienemmät putoukset näytti olevan ihan hyvällä jäällä. Selviteltiin topoon merkatut paikat maastoon ja ihan kohtuudella onnistuttiin löytämään. Päätettiin, että perjantaina höökätään Solsidanille fiilistelemään toimintaa näissä maisemissa parin kpn WI3 reiteille.

Lunta tulee ihan kivasti. Auto ollu parkissa n. 5min

Perjantai

Perjantaina herättiin kuuden maissa, taivas oli selkeä ja vuoret näytti todella hienoilta edellisen päivän puuteridumpin jälkeen. Pakkailtiin kamat ja körryyteltiin pelipaikoille. Solsidanin putoukset näytti alkavan melkein tieltä, mutta eipä harjaantumaton silmä huomannu, että lähestymistä oli kuitenkin korkeutta reilu 100m ja matkaa ehkä kilometri. Lumi oli puuterin alta täyttä betonia ja lumikengät sai heittää mäkeen muutaman kymmenen metrin jälkeen. Lähestyminen oli siis suffelia, koskapa lumi oli lähes optimaalista kävelyyn. Putouksen alle oli kuitenki sen verran matkaa, että kenen idea oli jättää leivät ja termarit autolle? Eipä sitten syöty koko päivänä muuta ko kuivahedelmiä suklaata ja geeliä, mutta kohtuudella silläkin tuntui pärjäävän. Solsidan oli todella nimensä veroinen ja arska paisteli todella makeasti rinteeseen. Vähän jännitti ruuvien pysyvyys auringonpaisteessa, mutta pakkasta oli sen verran, ettei se tällä kertaa muodostunu ongelmaksi. Valkkailtiin mukavimman näkönen linja(Treaty) ja Antti sai ekan liidin kerta sitä halusi.

Seuraava ylläri oli reitin jyrkkyys :) Alhaalta linja näytti melkeen lumiränniltä. No eipä ollu, vaan edellisen päivän puuteri oli onnistunu liimaamaan ittensä noin 80 asteiselle jäälle. No tokihan tuoki aika mummoo on, mutta se vähän hätkäytti, kun luuli lähtevänsä noin 60 asteiseen pättäreikköön. Hyvä linja ja Antti sai jyrkemmän koopeen reitistä. Mies veinas tehdä ständin viistoista metriä alemmas kun mitä topo sanoo, mutta suostu kiipeemään vielä reilun viis metriä pienellä psyykkauksella. Säästi mulle kuitenki mukavan vajaan kymmenen metrin jyrkemmän pätkän ennen lopun loivaa. Laskeuduttiin puista alas ja tsekkailin kelloa, että tässähän pystyy vielä nykäseen tuosta vierestä tuon Doctor's fallin. Soli vähä helpompi noin 60m pitkä putous. Aika hienon näkönen kuitenki, kun jään profiili oli mukavan jatkuva, mikä on aika harvinaista näin loiville pätkille. Olin jossain 40m menossa, kun Antti keksi, että eikös kiivetä kahdessa osassa ihan vaan reenin vuoksi. No mikäpä siinä, kun vieressä näytti olevan hänkin kaltsin alla ihan hyvän näkönen varmistuspaikkakin. Toppiin päästessämme oli jo pimeää. Eli ihan kunnon ulkoilupäivä saatiin aikaiseksi.

Illalla arvottiin, että uskallettaisko lähteä lauantaina Henrikkasfossenille. Muutoin reitti vaikutti olevan ihan mentävissä, mutta olimme koko päivän todella hitaita ja se oikein kävisi päinsä 7kpn reitillä varsinki kun iltapäivälle luvattiin uutta lumidumppia. Päätettiin siis lähteä katsomaan vasenta yläsektoria ja joko Postcards from the ledge tai Field of dreams putousta.

Meikä lähestyy Solsidanilla

Antti liidaa Treatyä WI3+

 

Meikä samalla reitillä.

Lauantai

Herättiin puoli kuudelta, että saatais vähän päivään pituutta. Lähestyminen kun tuonne yläsektorille olis sitte jo toista luokkaa Solsidaniin verrattuna. Lähettiin autolta makkaratikkumetsään ja vähän matkaa kiroiltiin tikkuja, niin hokasin, että jotaki puuttuu. Ei perkale! Köysi jäi autolle. Antti lupasi mukavana miehenä hakea köyden jos mie etsisin reitin makkaratikkurisukon läpi. Kyllä se melko ryynäystä on tuolla pusikossa, mutta lopulta pääsin vähän selvemille vesille ja jäin odottaan Anttia. Puoli ysin aikaan oltiin vähän jyrkemmän tönkäreen alla. Autolta arvottiin reittiä ja kyllä se näytti ihan hyvin tästä menevän. Heitettiin sauvat hankeen ja otettiin hakut käteen. Soolona kiivettiin ensin jyrkähköä lunta ja sitten lumen alta jäätä reilun viistoista metriä kunnes taas päästiin koivikkoon.

Päätettiin pitää pieni tankkaustauko ennen putousten juurelle siirtymistä. Vilkaisin vuonon suuntaan ja oho minkä värinen pilvi oli puskemassa laaksoon vuonolta. Samalla seisomalla alko tulla sitä lunta. Hetkonen eikös sen pitäny olla vasta iltapäivällä. Keles näitä ennusteita. Katsottiin putouksia ja pilven tummuutta ja päätettiin pitkähköstä kävelystä huolimatta kääntyä alas ja takaisin Solsidanille. Jos siellä paistais vaikka aurinko ;) Laskettiin luikuria tikukkoon ja harpottiin autolle ja ärjänne oliki jo aika vahvasti ummessa tielle päästyämme.

Topossa oli perjantaina kiipeämämme linjojen vieressä kohtuu hyvän näkönen ja hienoksi hehkutettu putous Hung-Over vähän reilu 100m ja varmaan WI3+. Hilpastiin putouksen juurelle ja olihan kyllä hyvän näkönen linja. Topossa sanottiin, että toinen kp alkaisi 80 asteen tai vähän jyrkemmällä pätkällä, joten Antti halusi säästää sen  tällä kertaa meikäläiselle. Antti siis jälleen alotti ja aurinko paistoi niinkun nyt Solsidanilla kuuluuki. Aamun korkeammalla olevat putoukset tosin olivat ummessa ja aika mustan pilven peitossa. Alussa näytti olevan mielestäni pätkä aika jyrkkää ja Antti ähisikin siinä jonkin aikaa. Ekan koopeen loppua kohti linja näytti hieman loivemmalta, mutta yllättävän pitkin seki näytti ottavan. Antti kirosi välillä auringon paistetta ja mie ihmettelin, että mitä se nyt oikein horisee. Auringossahan on oikein mukava paistatella. No asia selvisi kiivetessä. Putous oli auringonpaisteessa alkanut valuttaa aika vahvasti ja linja menikin pienimuotoisen vesiputouksen yli. Piti yrittää varoa koskettamasta jäätä sillä kamppeet olis kastunu samantien. Niin joo ja se Antin hidastelukin selvisi. Linjalla oli parikin kohtuu pystyä kohtaa alussa ihan pysty ja vähän ylempänä semmonen muutaman metrin 80 asteen seinä.

Ständi oli kyllä hieno kivituoli hänkin alla. Mikäs siinä Antilla istuskellessa. Kehtas kysyä että lähetäänkö ylös vai alas kun saavuin ständille. Eihän me nyt näin hienoa linjaa kesken jätetä. Toki tuo ständiltä lähtö oli vähän jännä, mutta ei mitään ihmeellistä. Pienen jääluolan kautta pujahdin takaisin seinälle ja olihan kyllä hieno setti. Alkuun näytti, että seinälle meno on puikkojen välistä suoraan pystylle, mutta seinällä olikin juuri jalan levyinen hylly mihin oli helppo poikkaroida. Tämän jälkeen oli sitten se 80 asteen pätkä ja loppu loivempaa koivuille joihin ständi. Tää on kyllä semmonen linja jota voi suositella kaikille. Käykäähän kopaseen. Laskeuduttiin koivuista ekalle ständille ja siitä abalakovista alas. Hyvä päivä auringossa ja ehdittiin vielä back to the bar by six. Tosin juuri ja juuri mutta kuitenki.

Hung-Overin ständiltä kelpas katella maisemia. Joku kävi tiellä ihmettelemässä pöljiä jääkiipeilijöitä.

Hung-Over on kyllä hienon näkönen linja. Voin suositella.

Sunnuntai

Sunnuntaina käytiin sitten aamutuimaan vielä ihmettelemässä Oskar fallsia. Hyvän näköstä ja todellista road sideä. Noin 60m korkeita putouksia ja lähestyminen ehkä viis minuuttia. Ainaki yks linja vähän jyrkempääki ehkä WI4 settiä. Ajan puutteen vuoksi kiivettiin helppo 30m linja molemmat ja lähdettiin mökille pakkaamaan kamoja.

Kaiken kaikkiaan hyvä reissu. Täytyy mennä toisteki. Niin ja käykäähän nyt hemmetti soikoon Norjassa jos ette oo vielä käyneet. Ajomatka tuonne Narvikin huudeille on Etelä-Suomestaki kuitenki vaan muutaman tunnin pisempi ku Korolle.


 Loput fotot löytyy tuolta googlesta.

Norja kutsuis

Ke illalla pitääs lähteä ajeleen Spansdalenia kohti. Siis olettaen, että sitä pysytään terveiden kirjoissa. Tarkotuksena olis tehdä täsmäisku ke-su eli to skouttaukseen ja johonki fiilistelyyn, pe ja la vedetään sen minkä miehistä lähtee ja su jotain pientä ennen autoilua. Saas nähä onnistuuko ja mitä saadaan tehtyä vai päästäänkö edes reissuun. Jotenki hermoja raastavaa kun olis niin pakko päästä hengittään vuoria ja kaikki on niin pienestä aina kiinni. No kait se helpottaa kun auto startataan.

Reenaillu en ole edellisen postauksen jälkeen kun pari kertaa vanerihakkuilua ja leuanvetoa. Huomenna veinasin vielä jotain, mutta saapa nähä uskaltaako, ettei vaan ottas lenssua ennen reissua...

Niin tämmöset huudit olis tiedossa:
- Spansdalen

- Sordalen